Juutalaiset Suomessa

27.11.2018

Ennen Venäjän vallan aikaa Suomessa vallitsi juutalaisten maahantulokielto. Venäjän vallattua Suomen juutalaisia alkoi pikkuhiljaa tulla alueelle Venäjän armeijan levittäytyessä Suomeen. Vuonna 1858 julkaistiin venäläinen ukaasi, jonka mukaan juutalaiset saivat asettua asumaan palveluspaikkakunnilleen ja ansaita siellä elantonsa. 1870-luvun alussa Suomen juutalaisten määrä nousi äkillisesti viiteensataan, mikä johti säätyvaltiopäivien keskusteluun heidän kansalaisoikeuksistaan.

Suomella oli tuohon aikaan sellainen maine Venäjällä, että sitä pidettiin Venäjää paremman järjestyksen, talouden ja henkisen vapauden maana, mistä syystä Venäjältä tuli mielellään juutalaisnaisia miehille aviovaimoiksi. Jo vuonna 1898 enemmistö ainakin helsinkiläisistä juutalaisista oli Suomessa syntyneitä. Juutalaisille myönnettiin kansallisluvat vasta itsenäistymisen yhteydessä 1917, ja ne astuivat voimaan 1918.

Synagogia oli Helsingissä, Turussa ja Viipurissa. Helsingin synagoga valmistui 1906, Viipurin 1910 ja Turun 1912. Suomeen saapuessaan juutalaiset puhuivat jiddišiä ja heistä Helsingin ja Turun juutalaiset omaksuivat ensin ruotsin suomen kielen sijaan. Viipurissa ruotsilla ei ollut samanlaista sosiaalista asemaa, joten sinne muuttaneet omaksuivat puhumansa venäjän lisäksi suoraan suomen kielen.

Juutalainen koulu perustettiin Helsinkiin 1893 ja se sai vakiintuneen aseman ruotsinkielisenä kouluna 1918. Koulun kieli päätettiin vaihtaa suomeksi 1932, mikä muutos toteutui asteittain vuoteen 1942 mennessä. Koululla on ollut keskeinen rooli juutalaisen yhteisön vakiinnuttajana ja juutalaisuuden säilyttäjänä Suomessa.

Suomi otti vastaan 500 toisen maailmansodan natsi-Saksan vainoja paennutta juutalaista. Heistä noin 150 jäi Suomeen, mutta suurin osa jatkoi matkaansa turvallisempiin maihin. Talvi- ja jatkosodassa palveli myös juutalaisia, mikä oli poikkeuksellista Saksan kumppanivaltiolle.

Nykyisin Suomessa asuu noin 1200 juutalaista, joista ylivoimainen enemmistö asuu Helsingissä. Turun seurakuntaan kuuluu n. 150 jäsentä, ja osa asuu ulkomailla. Helsingin seurakuntakeskuksessa toimivat synagogan lisäksi juutalainen koulu, päiväkoti, kirjasto, keskuskeittiö ja sairaala. Seurakunnassa on myös oma valtuusto ja sen alaisia hallintoelimiä. Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvosto huolehtii seurakuntien yhteisistä asioista ja hoitaa kansainvälisiä suhteita. Nykyisin seurakuntaan on myös saatu oma rabbi, joka on hoitanut virkaa vuodesta 2012.

Lähde: Juutalaiset Suomessa, Tapani Harviainen (Teoksesta Juutalainen kulttuuri, 1998)

Juutalainen jumal- ja ihmiskuva

25.11.2018

Jumalan ykseys on keskeinen juutalaisen uskonnon doktriini läpi vuosisatojen. Usko yhteen jumalaan kuvaa juutalaisessa uskossa sitä, että on olemassa yksi ihmiskunta ja yksi maailma. Juutalaisessa uskossa hylätään dualismi ja ajatus jumalan pojasta, ja juutalaiset ovatkin kiistelleet kristittyjen kanssa halki historian heidän kolmiyhteisyyttä käsittelevistä doktriineistaan. Keskiajalla vaikuttaneita filosofeja, jotka pohtivat jumalan olemusta teoksissaan, olivat Saadiah Gaon, Solomon ibn Gabirol, Abraham ibn Daud sekä Moses Maimonides. Uudella ajalla esiintyi myös ryhmittymiä, joiden mukaan jumala ei ole lainkaan yliluonnollinen, vaan voima, joka aiheuttaa pelastuksen.

Juutalaisuudessa on myös tutkittu jumalan ulkopuolisuutta ja sisäisyyttä suhteessa maailmaan. Rabbiinisella kaudella juutalaiset tutkijat kehittivät shekinan eli kirkkauden doktriinin ilmaisemaan jumalallista läsnäoloa. Keskiajalla käsitys jumalan olemuksesta muuttui ja syveni ja sai keskeisen muotonsa juutalaisten perusdoktriinina. Valistuksen aikana jumalan olemusta koskevan käsityksen kimppuun hyökättiin ja esimerkiksi Baruch Spinoza kumosi väitteen jumalan ulkopuolisuudesta. Doktriini kuitenkin on yleisesti kannatettu juutalaisten keskuudessa, vaikka joitakin erimielisyyksiä esiintyykin.

Juutalaisen ihmiskuvan mukaan ihminen on syntiä tekevä olento, jonka täytyy katua syntejään, jolloin jumala sovittaa hänen syntinsä. Rabbiinisen kirjallisuuden mukaan ihmisellä on kaksi taipumusta: taipumus hyvään ja taipumus pahaan. Vastalääkkeenä pahaa taipumusta kohtaan rabbit suosittelevat Tooraa. Seurauksena tästä ihminen taipuu Tooran tarjoaman kurin alle ja vapautuu pahan taipumuksen vaikutuksen alta.

Toisen temppelin kaudella eskatologisen pelastuksen ideasta tuli juutalaista elämää liikuttava voima. Kuningas-messias lunastaisi maailman ja pelastuksesta tulisi totta. Messiaskaipuun tuloksena alkoi ilmestyä vääriä messiaita, ja heitä ilmeni läpi tulevien vuosisatojen. 1900-luvulla sekulaarisionistit näkivät paluun Israeliin laillisena johtopäätöksenä länsimaisten juutalaisen elämän realiteetteihin. Nykyisin sekulaarijuutalaisten käsitykset messiaasta ovat jättäneet ortodoksijuutalaisten messiasodotukset varjoonsa.

Juutalaisten käsitys tuonpuoleisesta on vaihdellut vuosisatojen saatossa. Vastauksena raamatullisen teodikean kohtaamaan dilemmaan rabbit kehittivät doktriinin palkitsemisesta ja rankaisemisesta kuoleman jälkeen. Tällainen usko auttoi juutalaisia selviytymään kärsimyksistään, ja se myös selitti luomakunnan arvon huolimatta maailman sairauksista. Sittemmin kuolleitten ylösnousemuksen doktriini on korvautunut uskolla sielun kuolemattomuuteen, ja useimmat juutalaiset ovat hylänneet rabbiinisen käsityksen kuolemanjälkeisestä elämästä.

Lähde: Cohn-Sherbok, Jumalkuvasta & Synnistä ja tulevasta maailmasta

Šemone esre ja šema

16.11.2018

Suurin osa liturgiasta on peräisin toisen temppelin tuhoutumisen jälkeiseltä ajalta. Rabbi Johanan ben Zakkai sai Roomalta luvan perustaa uudelleen rabbiinisen akatemian Yavneen, josta käsin hän sääti määräyksiä sellaisista temppelin ulkopuolisista rituaaleista, jotka eivät liittyneet uhraamiseen. Hänen seuraajansa rabbi Gamaliel johti vielä radikaalimpia liturgisia reaktioita. Hän sääti, että ’jokaisen ihmisen on päivittäin lausuttava 18 siunausta’, ja Talmud osoittaa hänen nimenneen Simon ha-Pakulin organisoimaan tätä rukousta.

Papillisten uhrausten loputtua rabbi Gamaliel sääti jokaisen yksittäisen juutalaisen olevan vastuussa Jumalan palvelemisesta päivittäin tämän monimutkaisen verbaalisen rukouksen kautta. Rabbiiniset tekstit kutsuvat rukousta tefillaksi (’rukous’), myöhempinä kausina sen nimeksi vakiintui amida (’seisonta’) rukousasennon mukaan tai šemone esre (’kahdeksantoista’).

Siunaukset jakautuvat kolmeen eri ryhmään: ne alkavat kolmella ylistyssiunauksella, joita seuraa lista pyyntöjä, ja niiden jälkeen on vielä kolme kiitossiunausta. Vain ensimmäinen kolmesta kiitosrukouksesta viittaa temppelijumalanpalvelukseen. Tämä seuraa pyyntöjen sarjaa, jossa pyydetään Jumalaa täyttämään messiaaniset lupauksensa suvereenisuuden palauttamisesta Israeliin, Daavidista polveutuvan kuninkuuden täydentämisestä sekä uuden temppelin rakentamisesta Jerusalemiin.

Mišnan Berakhot, ensimmäinen liturgisia tapoja käsittelevä traktaatti, omistaa kolme yhdeksästä luvustaan toiselle elementille nimeltään šema ja sen siunaukset. Se koostuu kolmesta raamatullisesta jaksosta (5. Moos. 6:4-9; 11:13-21; 4. Moos. 15:37-41), joita ympäröi rabbiinisten siunausten luettelo. 5. Moos. 6:7 jakeen mukaan rukouksen on tapahduttava kotona, sekä aamulla noustessa että illalla käydessä nukkumaan. 5. Moos. 6:8 mukaan sanat pitäisi sitoa käteen ja silmien väliin, mistä osoituksena on tefillin, rukousnauha. 5. Moos 6:9 mukaan sanojen pitäisi olla kirjoitettu talon ovenpieliin ja portteihin, mitä tehtävää hoitaa mezuza. 4. Moos. 15:38-40 mukaan viittojen kulmissa pitäisi olla tupsut jatkuvana muistutuksena suhteesta Jumalaan. Vaate, johon tupsut tulee liittää, on nimeltään tallit.

Siunauksista kaksi lausutaan ennen rukouksia ja yksi sen jälkeen aamuisin sekä kaksi iltaisin. Ensimmäisissä kutsutaan Jumalaa maailman Luojaksi, ja siitä, kuinka Jumala rakastaa Israelia paljastamalla sille Tooran. Kolmannessa kerrotaan siitä, kuinka Jumala lunasti Israelin kansan Egyptistä. Viimeisessä rukoillaan Jumalan suojelusta yön yli.

Lähde: Ruth Langer: Jewish Worship and Liturgy, s. 337-356 (teoksesta The Cambridge Guide to Jewish History, Religion and Culture, 2010)

Juutalainen elämänkaari

5.11.2018

Kun juutalaiseen perheeseen syntyy poika, syntymään liittyy seitsemän päivän rituaalinen puhtaus, ja kahdeksantena päivänä poikavauva ympärileikataan. Poikavauva nimetään ympärileikkauksen yhteydessä ja tyttövauva, kun Tooraa luetaan ensi kerran hänen syntymänsä jälkeen.

Bar mitsva -seremonia (suom. ’käskyn poika’) toimitetaan, kun poika on 13-vuotias. Silloin poika saavuttaa juutalaisen aikuisuuden ja voi noudattaa käskyjä. Bar mitsvaan kuuluu, että poika pukee päälleen tefillin-nimiset rukouskotelot ja lukee Tooraa. Tyttöjen vastaavan seremonian nimitys on bat mitsva.

Avioliittoa pidetään Jumalan suunnitelmana ihmiskunnalle ja Aadamin ja Eevan liittoa sen esikuvana. Juutalaisessa uskonnossa avioliitto nähdään instituutiona, jonka tarkoitus on perustaa perhe ja kasvattaa yhteiskuntaa.

Raamatulliseen aikaan avioliittoa edelsi kihlausaika. Itse seremonia kesti seitsemän päivää ja sen aikana laulettiin rakkauslauluja. Talmudistiseen aikaan morsianta ei suojannut mikään avioeron koittaessa, mutta kehityksen tuloksena mohar laati hänelle avioliittosopimuksen eli ketuban. Lisäksi seremoniasta tuli julkinen ja uskonnollinen. Juutalaisen lain mukaan avioliiton solmimisessa on muutamia rajoitteita, kuten lähisukulaisten naimakielto.

Juutalainen avioerokäytäntö perustuu alun perin Tooran opetukseen, jonka mukaan havaitessaan vaimossaan säädyttömyyttä mies voi antaa hänelle avioerojulistuksen ja lähettää hänet pois kotoaan. Talmudistisen ajan muutosten seurauksena aviomies joutui pyytämään oikeudelta avioerosopimuksen eli getin. Kirjanoppinut laatii sopimuksen aviomiehen ohjeistuksesta, ja se voidaan ratifioida kahden todistajan läsnäollessa, kun puolisolta on pyydetty lupa. Rabbi Gershomin kaudella avioerolakiin tuli suuria edistysaskeleita: avioeroon oli oltava naisen oma suostumus ja naiselle annettiin samat oikeudet eron tullessa kuin aviomiehelle.

Kuolemasta ja suremisesta on omat säädöksensä. Kuolinvuoteella kuoleva lausuu rukouksen, jossa hän tunnustaa Jumalan tahdon elämälleen. Kun kuolema on todettu tapahtuneeksi, ruumis laitetaan lattialle, peitetään lakanalla ja pään lähelle laitetaan kynttilä. Lisäksi hänen vierelleen jää kaitsija. Ennen hautajaisia ruumis pestään ja kääritään valkeisiin pellavakäärinliinoihin ja laitetaan sitten arkkuun. Haudattavalle puetaan myös rukoussaali.

Surijoille on omat ohjeensa ja säädöksensä pukeutumisesta ja osallistumisesta rukouksiin. Heidän tulee repäistä vaatteensa joko kuullessaan suru-uutisen, juuri ennen hautajaisia tai niiden jälkeen. Hautaamisen jälkeen surijat kokoontuvat vainajan kotiin aterialle. Intensiivisempi suruaika kestää seitsemän päivää.

Lähde: Cohn-Sherbok, Elämänkaari

1800-luvun juutalaisia uudistuksia

19.10.2018

1700-luvun lopulta alkoi juutalainen uusi aika. Juutalaisten emansipaatio eli vapauttaminen oli silloin monen juutalaisen päämäärä. Uusia liikkeitä juutalaisten keskuudessa olivat muun muassa uudistusmielinen reformijuutalaisuus, traditioihin pitäytyvä ortodoksijuutalaisuus sekä niiden välimuoto konservatiivinen juutalaisuus.

Reformijuutalaiset kokivat juutalaisuuden ahtaana ja vanhanaikaisena ja halusivat sulautua vallitseviin yleismaailmallisiin virtauksiin. Tunnetuin reformijuutalainen oli Israel Jacobson (1768 – 1828), joka rakensi ensimmäisen reformisynagogan Saksan Seeseniin 1810. Reformistit halusivat uudistaa jumalanpalveluksensa. Saarnojen tuli käsitellä juutalaisuuden järkiperäistä ja moraalista luonnetta valistusajattelun pääperiaatteiden mukaisesti. Toivoa Israelin kansan lopullisesta pelastumisesta pidettiin pahennusta herättävänä, samoin Palestiinaan palaamista.

Toinen kuuluisa reformisti oli Abraham Geiger (1810 – 1874), Breslaun rabbi vuodesta 1838, joka nimitettiin Berliiniin perustetun reformikorkeakoulun opettajaksi 1870. Geigerin mukaan juutalaisuus uudistui jatkuvasti, eikä vallankumousta tarvittu. Hän kuitenkin ajatteli kristinuskon merkitsevän alkuperäisten juutalaisten aatteiden vääristämistä.

Reformijuutalaisuus levisi Yhdysvaltoihin siirtolaisten mukana, jonne perustettiin kattojärjestö 1873 ja rabbiiniseminaari 1875. Reformijuutalaisten kokouksissa laadittiin reformistien uskoa koskevat julistukset Filadelfiassa 1869, Pittsburghissa 1885, Columbuksessa 1937 ja San Franciscossa 1976. Julistukset herättivät myös kritiikkiä ortodoksijuutalaisten ja konservatiivisten juutalaisten keskuudessa, jotka vastustivat erityisesti Pittsburghin julistusta.

Pittsburghin julistuksessa todetaan muun muassa, että tieteelliset tutkimustulokset ja löydöt eivät ole ristiriidassa juutalaisten doktriinien kanssa, Mooseksen lain olevan tarkoitettu ainoastaan palestiinalaista kontekstia varten, tiettyjen perinteisten Mooseksen lakien, kuten kosher-ruokavalion ja puhtaussäädöksien noudattamisen olevan vanhanaikaisia, juutalaisten muodostavan ainoastaan uskonnollisen yhteisön eikä kansaa, jolla olisi velvoite palata Israeliin sekä nähdään kristinuskon ja islamin harjoittajat myönteisinä yhteistyökumppaneina monoteistisen ja moraalisen totuuden levittämisessä.

Näin voimakkaat perinteisten juutalaisten käsitysten vastaiset kannanotot herättivät aiheestakin kritiikkiä muiden kuin reformijuutalaisuuden keskuudessa. Ortodoksijuutalaiset, jotka toimivat valistusaatteen vastavoimana, pitäytyivät halakhassa eli ’oikeassa vaelluksessa’ ja Toorassa, ja julistivat sellaisen asenteen sopivan myös moderniin elämäntapaan.

Konservatiivisen juutalaisuuden perustajahahmon Zacharias Frankelin (1791 – 1875) mukaan taas ’juutalaisuus oli juutalaisten uskonto’, ja heprean kieli, josta reformijuutalaiset halusivat eroon, oli ’juutalaisen sielun ja identiteetin välttämätön ilmaus’. Tiede ja tutkimus nähtiin liikkeessä kuitenkin positiivisina tekijöinä, joiden avulla autenttisen juutalaisuuden toivottiin palaavan. Nykyisin näistä kolmesta juutalaisuuden suuntauksesta Israelissa harjoitetaan lähinnä ortodoksijuutalaisuutta, muiden levinneisyysalueita ovat Yhdysvallat ja Iso-Britannia.

Lähde: Aikamme uskonnollisia suuntauksia, Karl-Johan Illman (teoksesta Juutalainen kulttuuri, Tapani Harviainen)

Haskala ja sionismi

11.10.2018

Haskala eli juutalainen valistusaate alkoi kehittyä 1700-luvun Saksassa yhtä aikaa maallisen valistusaatteen kanssa. Monet intellektuellijuutalaiset, kuten rabbit ja lääkärit kokivat, että aškenasijuutalaisten perinteinen Talmudin ja halakhan tulkinta ei riittänyt, ja he halusivat keskittyä tieteeseen ja filosofiaan. Heidän mukaansa aškenasijuutalainen kulttuuri oli alempiarvoinen verrattuna sekä ei-juutalaiseen älylliseen maailmaan että muihin juutalaiskulttuureihin.

Haskalan isähahmo oli saksanjuutalainen filosofi Moses Mendelssohn (1729-1786). Hän otti vaikutteita saksalaisesta valistuksesta ja kehitti juutalaisuuden uudistamisprojekteja, kuten Raamatun kääntämisen saksaksi heprealaisin kirjaimin sekä Raamatun kommentaarin Bi’urin, jossa oli käytetty keskiajan sefardijuutalaisten selityksiä luomaan uutta keskustelua.

1700-luvun loppupuolella myös maalliset hallitsijat, jotka olivat omaksuneet valistusaatteen oppeja, suostuivat useisiin myönnytyksiin juutalaisten kansalaisoikeuksien suhteen. Vastapainoksi juutalaisten oli omaksuttava tavallisen kansan tapoja. Tämä kuitenkin loi pohjaa myöhemmälle juutalaisten lopullisten kansalaisoikeuksien saamiselle.

Valistusaatteen vanavedessä kehittyi 1800-luvulla myös uusia aatteita, kuten sosialismi, jonka eräänlaisena isänä voidaan pitää saksanjuutalaista Moses Hessiä (1812-1875). Hän onnistui käännyttämään Engelin sosialismiin ja vaikutti myös Marxin ajatteluun. Hess visioi myös sosialistisen juutalaisvaltion perustamisen ratkaisuna juutalaisten kansallisuuskysymykseen., minkä perusteella häntä voidaan pitää myös sionistisen sosialismin isänä.

Juutalaiset kiinnostuivat marxilaisesta sosialismista siksi, että Marxin sosialistinen visio toi helpotuksen sekä sorretuille luokille että hyljeksityille kansoille, jollaiseksi juutalaiset itsensä mielsivät. Juutalaisten ongelmina olivat antisemitismi ja tasa-arvo, ja ratkaiseva kysymys oli, pystyisikö vallankumous ratkaisemaan nämä ongelmat.

Varsinainen sionistiliike sai alkunsa myöhemmin samalla vuosisadalla, kun juutalaisten keskuudessa alkoi ilmaantua käsityksiä, joiden perusteella juutalaisten ei tarvinnut odottaa messiaan tuloon juutalaisvaltion perustamista. Liikkeen perustajana pidetään Theodor Herzliä (1860-1904), josta tuli Sionistisen maailmanjärjestön ensimmäinen puheenjohtaja. Järjestön ensimmäinen maailmankongressi pidettiin 1897 Baselissa.

Tärkeä virstanpylväs sionistien historiassa oli Balfourin julistus 1917. Ratkaiseva rooli sen synnyssä oli Chaim Weizmannilla (1874-1952), joka toimi Iso-Britannian hallituksen neuvonantajana ensimmäisen maailmansodan aikana. Balfourin julistuksessa Iso-Britannia lupasi edistää juutalaisen kansankodin perustamista Palestiinaan. Kuuluisin sosialistinen sionisti oli kuitenkin David Ben-Gurion (1886-1973), Israelin ensimmäinen pääministeri.

Nykyisin Israelin parlamentin kokoonpano on vaihdellut oikeisto- ja vasemmistohallitusten välillä, ja tällä hetkellä pidempään on hallinnut oikeistokoalitio. Sosialistinen sionismi kuitenkin elää Israelissa paitsi politiikassa, myös kibbutsien muodossa, jotka ovat yhteisomistukselle ja työnteolle perustuvia kyläyhteisöjä.

Lähde: Juutalainen sosialismi ja sionismi, Svante Lundgren (teoksesta Juutalainen kulttuuri, Tapani Harviainen)

Šabbetai Tsevi ja hasidismi

6.10.2018

Šabbetai Tsevi

1600-luvun loppupuolella juutalaisten keskuuteen ilmaantui uusi messiaaninen liike, šabbeteanismi. Sen johtohahmo oli Šabbetai Tsevi (1626-1676) ja sitä edelsi kabbalan nousun merkittäväksi liikkeeksi varhaisen uuden ajan juutalaisuudessa.

Šabbetai Tsevi syntyi Smyrnassa (nyk. Izmir) vuonna 1626 aškenasijuutalaiseen kauppiasperheeseen. Hänen kykynsä huomattiin ja varhain ja hän opiskeli nuoruudessaan Talmudia ja kabbalan perusteosta Zoharia. Myöhäisessä teini-iässä hän alkoi saada voimakkaita haltioitumisen ja euforian jaksoja vuorotellen syvien masennusjaksojen kanssa, jotka seurasivat häntä hänen loppuelämänsä ajan.

Šabbetain elämässä tapahtui käännekohta keväällä 1665, kun hän kuuli gazalaisesta rabbi Nathanista, joka oli nähnyt Šabbetaista ilmestyksiä, että hän olisi tuleva Messias. Heidän yhteisellä Jerusalemin-matkallaan Nathan vakuutti Šabbetain hänen messiaanisuudestaan ja koko hänen seurakuntansa kääntyi seuraamaan Šabbetaita.

Riitauduttuaan jerusalemilaisten rabbien kanssa Šabbetai matkusti takaisin Smyrnaan, jossa häntä alettiin myös pitää Messiaana ja huhut Messiaan tulosta levisivät laajalle Eurooppaan.

Liike saavutti huippunsa kesällä 1666, kun eräs puolanjuutalainen kabbalisti, Nehemia ha-Kohen saapui Gallipoliin tapaamaan Šabbetaita. Tapaaminen olikin Nehemialle pettymys, ja yhtäkkiä hän julisti turkkilaisten vartijoiden kuullen, että Šabbetai haluaa kääntyä islamiin. Sen seurauksena Šabbetai vangittiin ja oikeudenkäynnin päätteeksi hän joutui valitsemaan islamiin kääntymisen välttääkseen kuolemantuomion. Šabbetai kuoli vuonna 1676 Albaniassa ja jätti jälkeensä joukon seuraajia, joita tänä päivänä kutsutaan šabbetealaisiksi.

Hasidismi

Hasidismi alkoi Puola-Liettuan kaakkoisosissa 1700-luvun loppupuolella. Liikkeen ensimmäinen johtaja oli Israel ben Eliezer, toiselta nimeltään Ba’al Shem Tov (Besht) (1698-1760). Hän oli erittäin vetovoimainen ja hänen parantajantaitonsa huomattiin laajalti. Hänen pääopetuksensa käsitteli uskoa Jumalan ja ihmisen välisenä vetovoimana (devekut). Hänen jälkeensä jäi suuri joukko oppilaita ja johtajia, jotka ihailivat häntä ja olivat omistautuneet hänelle. Hasidismi sai myös kirjallisia muotoja; ensimmäinen teos Toledot Ya’akov Yosef ilmestyi vuonna 1780.

Uudesta keskuksestaan Volhyniasta hasidismi levisi pohjoiseen Valko-Venäjälle ja Liettuaan sekä länteen Galiciaan ja Puolan keskiosiin. Vilnassa sijaitsi keskus, jossa vastustettiin hasidismia; vastustajia kutsuttiin Mitnaggedim-nimellä.

Liikkeen kolmannen sukupolven aikana (1773-1815) se hajautui ja uusia individualistisia johtajia, tsadikeja, ilmaantui eri puolille levinneisyysalueita. Myöhemmin hasidismi levisi myös Länsi-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Kolmannen sukupolven lopulla se hyväksyttiin myös osaksi ortodoksijuutalaista perinnettä.

Lähde: Jews and Judaism in Early Modern Europe

Kristinuskon ja juutalaisuuden suhde keskiajan Euroopassa

24.9.2018 

Keskiajalla Eurooppa oli jakautunut läntiseen ja itäiseen osaan. Juutalaiset muodostivat vain pienen osan sen väestöstä. Aluksi lännessä oli köyhää ja takapajuista, mutta pian se alkoi kehittyä ja rikastua ja nousi nopeasti Bysantin ohi. Yhtenä osatekijänä olivat alueelle muuttaneet juutalaiset. Pienenä vähemmistönä Euroopassa juutalaiset kohtasivat paljon vainoja ja karkotuksia sekä juutalaisvihaa, mutta lopulta he selviytyivät kaikesta taloudellisen sopeutumiskykynsä sekä tehokkaan organisatorisen yhteisörakenteensa ansiosta.

Roomalaiskatolinen kirkko hallitsi läntistä Eurooppaa ja määräsi sen elämänmuodoista. Siitä tuli aikansa mahtipontisin uskonnollinen valtakoneisto, ja myös juutalaiset otettiin lainsäädännössä huomioon. Dogmaattisella puolella kirkkoa hallitsi korvausteologia, jonka perusteella Jumala olisi hylännyt juutalaiset ja uusinut heidän liittonsa ja lupauksensa kristittyjen kanssa. Kirkon ja seurakuntien ylin johto kuitenkin nimellisesti suojeli juutalaisia taloudellisia avustuksia vastaan.

Roomalaiskatoliselle kirkolle keskeinen toimintamuoto oli toisinuskovien käännytystyö, ja tämä oli myös juutalaisten suurena haasteena ajanjaksolla. Ensimmäinen ristiretki tapahtui 1095, ja sitä seurasi Reininmaan verilöyly 1096, jossa tuhansia juutalaisia menetti henkensä. Juutalaisia pidettiin yleisesti Jeesuksen surmaajina, mikä monen mielestä oikeutti hirmuteot.

Juutalaiset kuitenkin palasivat alueille ja heidän taloudellinen elinkeinonsa rahanlainaaminen otettiin etenkin takapajuisessa Pohjois-Euroopassa lämmöllä vastaan. Rahanlainauksella oli huomattava taloudellinen merkitys eri osissa Eurooppaa, joihin juutalaisasutus levisi, mutta toisinaan antisemitismi ja salaliittoteoriat nostivat taas päätään ja juutalaiset saivat lähteä.

Selviytyäkseen juutalaiset kehittivät kaupunkien sisäisiä itsehallintoalueita, joissa heillä oli muun muassa oma oikeuslaitos, uskonnolliset rituaalit ja oma koulutusjärjestelmä. Itsehallintorakenteen ansiosta juutalaiset pystyivät säilyttämään yhteisölliset, uskonnolliset ja taloudelliset traditionsa läpi vuosisatojen.

Hengellisellä puolella juutalaiset saivat jatkuvasti kamppailla kristinuskon ylivoimaista valtavirtaa vastaan. He muun muassa joutuivat saman monitahoisen kielikysymyksen eteen kuin kirkkokin, jonka he ratkaisivat valitsemalla heprean uskonnolliseksi kielekseen. Heillä oli myös monia hengellisesti tuottoisia kausia esimerkiksi kirjallisuuden saralla, mistä osoituksena on 1100-luvun taitteessa valmistunut babylonialaisen Talmudin kommentaari.

Kaiken kaikkiaan juutalaisten selviytyminen johtui taloudellisesta ja organisatorisesta sopeutumiskyvystä, joka paikoitellen oli hämmästyttävän nerokasta. Keskiajan juutalaiset jättivät jälkeläisilleen rikkaan ja luovan perinnön, josta jälkipolvet saattoivat ammentaa voimaa omiin koitoksiinsa. Juutalaisten asema roomalaiskatolisen kristikunnan sisällä säilyi suojattuna uuden ajan alkuun saakka.

Lähde: Jewish Life in Western Christendom, Robert Chazan

Mišna ja Talmud

12.9.2018

Mišna ja Talmud ovat vanhoja juutalaisia tekstikokoelmia. Ne ovat osa klassista rabbiinista kirjallisuutta, joka on syntynyt noin tuhannen vuoden kuluessa juutalaisten diasporan aikana alkaen toisen temppelin tuhoutumisesta 70 jaa. Rabbiininen kirjallisuus jaotellaan usein sen mukaan, kuinka arvovaltainen henkilö tai ryhmä kirjoituksen on laatinut. Arvovaltaisin ryhmä ovat tannaiitit, jotka toimivat rabbien seuraajina.

Mišna on tärkein tannaiittien valmistama lakiteksteihin eli halakhaan kuuluva tekstikokoelma. Sen tunnetuin merkitys on se kokoelma säännöksiä, jonka rabbi Jehuda ha-Nasi laati noin vuoden 200 jaa. aikoihin Juudeassa. Laajuudeltaan Mišnaa voidaan verrata heprealaiseen Raamattuun. Suurin osa sisällöstä koostuu erilaisista säädöksistä ja määräyksistä, jotka koskevat yksityisten ihmisten ja pienten ryhmien asioita, kuten rabbeja ja heidän ympärillään olevia ihmisten ja yhteisöjä. Säädökset on usein kerrottu erilaisissa kuvitteellisissa dialogeissa, joiden päätteeksi esitetään suositeltava ratkaisu ongelmaan. Kaksi tunnettua fariseusta, joiden mukaan dialogeja on suunniteltu, olivat Hillel ja Shammai.

Mišna jakaantuu sisältönsä perusteella kuuteen pääjaksoon (sedarim), jotka koostuvat ’traktaateista’ eli massekhtoteista, jotka taas jakautuvat kappaleisiin (peraqim), ja edelleen erillisiin määräyksiin tai säädöksiin (halakhot). Jaksot käsittelevät maanviljelystä, juhlia, avioliittoa, riitakysymyksiä, temppelijumalanpalvelukseen kuuluvia uhreja sekä kultillista puhtautta. Neljännessä jaksossa on myös erillinen traktaatti Abot, joka käsittelee juutalaisten historiaa Siinainvuoren ilmestyksestä Hilleliin ja Shammaihin asti.

Talmudeista tärkeämpi valmistui vuoden 500 tienoilla Babyloniassa. Sisällöltään se käsittelee samoja teemoja kuin Mišna: Jumalan tahdon noudattamista eri tilanteissa ja elämänvaiheissa. Talmud sanana merkitsee tutkimista teoreettisena työskentelynä vastakohtana toiminnalle. Lisäksi se merkitsee ’opetusta’ ja ’oppia’, erityisesti Raamattuun perustuvaa. Talmudin voidaan sanoa koostuvan Mišnasta ja sen kommentaarista eli selitysteoksesta, jota kutsutaan nimellä Gemara.

Babylonialaiseen Talmudiin sisältyy runsaasti Mišnaa selittävää midraš-tekstiä, jopa 2/3 sen laajuudesta, Sen luonnetta kuvataan ensyklopediseksi, millä viitataan siihen, että siihen on otettu mukaan kaikki mahdollinen rabbiinikouluissa säilyttämisen arvoiseksi katsottu lähtien legendoista ja rabbien ilmestyksistä erilaisiin tieteenaloihin, joita Babylonian juutalaiset harjoittivat. Talmudia kuvataankin Babylonian juutalaisuuden kansalliskirjastoksi, ja arvovallaltaan se on koko juutalaisen kirjallisuuden tärkein teksti heti Raamatun jälkeen.

Lähde: Klassinen kirjallisuus Nils Martola (kirjasta Juutalainen kulttuuri, Tapani Harviainen)

Juutalaisuuden varhaiset vaiheet

8.9.2018

Juutalaisuuden katsotaan alkaneen, kun Jumala lupasi Israelin maan Aabrahamille ja hänen jälkeläisilleen (1. Moos. 12:7). Lupaus toteutui Joosuan kirjassa. 2. Kuningasten kirjan mukaan israelilaiset alkoivat kuitenkin tehdä syntiä ja rikkoa Jumalaa vastaan, mistä seurasi, että Jumala joutui koettelemaan heitä temppelin tuhoutumisella ja pakkosiirtolaisuudella. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen temppeli rakennettiin uudelleen, ja siitä tuli uskonnollisen elämän keskus.

Temppeli oli juutalaisuuden pyhin paikka. Salomon temppelissä oli kolme osaa, joista ainoastaan ylipappi sai mennä kaikkeinpyhimpään. Toinen temppeli valmistui Persian kuningas Dareioksen kuudentena hallitusvuonna (515 eaa.). Myöhemmin kuningas Herodes alkoi jälleenrakentaa sitä, mutta Herodeksen temppeli tuhoutui 70 jaa.

Temppeli muodosti juhlapyhinä keskuksen, jolloin koko kansa kokoontui sinne uhraamaan. Juhlia olivat pääsiäinen eli pesach, happamattoman leivän juhla, elonleikkuujuhla shavuot sekä sadonkorjuujuhla sukkot. Muita juhlapäiviä olivat suuri sovituspäivä eli jom kippur, purim sekä hanukka. Synagogia alkoi esiintyä Toisen temppelin aikakaudella n. 100 eaa.

Pakkosiirtolaisuuden jälkeen Jerusalemia lienee hallinnut maaherra, mutta roomalaiset valloittivat sen 63 eaa. ja tekivät Herodeksesta alueen kuninkaan. Juutalaisilla oli myös oma suuri neuvosto Sanhedrin, joka koostui papeista, vanhimmista ja kirjanoppineista.

Historioitsija Josephus mainitsee kolme juutalaisryhmää: fariseukset, saddukeukset ja essealaiset. Fariseuksista poiketen saddukeukset eivät uskoneet ylösnousemukseen, eivätkä he välittäneet suullisesta perimätiedosta. Essealaiset ymmärrettiin omaksi ryhmäkseen vasta Kuolleenmeren kääröjen löydyttyä 1947-1956.

Monet Raamatun teksteistä muotoutuivat pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä aikakaudella. Josephuksen teokset olivat korvaamattomia tutkittaessa juutalaisten historiaa. Hän asui Juudeassa 30 vuotta ennen pakenemistaan Roomaan 70 jaa., jossa hän kirjoitti tunnetuimmat teoksensa. Varhaisesta juutalaisesta kirjallisuudesta voidaan mainita makkabilaiskirjat, Tobitin ja Juditin kirjat, lakitekstit, viisauskirjallisuus, johon kuuluu mm. Siirakin kirja, Qumranista löytyneet kommentaarit, ilmestyskirjat sekä psalmit.

Uskoa yhteen Jumalaan pidettiin juutalaisuuden määrittävänä piirteenä. Juutalaiset tunnustivat, että Jumala oli yksi, ja että hän oli kaiken luoja ja ylläpitäjä.

Jumalan liitto Aabrahamin kanssa oli juutalaisille hyvin merkittävä. Liittosuhteen historialla oli erityinen painoarvo jumalallisen valinnan ja ohjaamisen todisteena, ja liiton rikkominen katsottiin juurisyyksi sellaisille katastrofeille kuin Jerusalemin ja temppelin tuhoutuminen. Jerusalemin ja toisen temppelin tuhosta katsotaan alkaneen uusi, diasporinen aikakausi juutalaisten historiassa.

Lähde: James Vanderkam, Early Judaism