Esseitä ja kirjoitelmia 1
Jitzhak
Rabin ja työväensionismin merkitys Lähi-idän rauhanprosessille
Jitzhak
Rabin (1.3.1922 - 4.11.1995) oli Israelin puolustusvoimien komentaja ja
poliitikko, 7. IDF:n esikuntapäällikkö, Israelin viides pääministeri, joka
toimi virassa vuosina 1974-77 ja 1992-95 sekä toimi knessetin jäsenenä 8.
knessetistä 13. knessetiin.
Rabin
syntyi Jerusalemissa, Brittiläisen Palestiinan mandaatin alueella 1.
maaliskuuta.1922. Rabinin vanhemmat, Rosa Cohen ja Nehemia Rabin, olivat
kolmannen aallon alijan pioneeripariskunta. Nehemia työskenteli sähköyhtiössä
ja Rosa kirjanpitäjänä, mutta he omistivat suuren osan elämästään
vapaaehtoistyölle ja yhteisötoiminnalle. Rosa toimi korkeissa asemissa
Haganahissa, joka oli Israelin Puolustusvoimien edeltäjä, Tel Avivin kaupungissa
sekä Histadrutissa, israelilaisessa työväenliikkeessä. Lisäksi hänellä oli
korkea virka koulutusjärjestelmässä ja hän oli juutalaisessa yhteisössä Yishuvissa
tunnettu ’Punaisena Rosana’. (Rabin Center: The Man and His Life’s Work, 1)
-
Pian Rabinin syntymän jälkeen perhe muutti
Tel Aviviin, jossa hän vietti lapsuutensa. Arvot, jotka hän omaksui
lapsuudenperheeltään, säilyivät hänen elämänsä punaisena lankana loppuun
saakka. Kuusivuotiaansa Rabin aloitti koulunkäynnin työväestön lapsille
tarkoitetussa koulutuskeskuksessa Tel Avivissa, josta muodostui hänen toinen
kotinsa. Opinnot valmistivat kibbutsilla elämiseen, ja niiden luonnollisena
seurauksena Rabin tähtäsi eliittiperheiden maanviljelyskouluun Kadouri
Agricultural Schooliin, jonne hän pääsikin 15-vuotiaana.
Jitzhak
oli lahjakas opiskelija ja saavutti Kadourissa huippuarvosanoja. Hänen
jatko-opintosuunnitelmansa kuitenkin muuttuivat toisen maailmansodan myötä, ja
hän vietti aikaa Ramat Jochananin kibbutsilla. 1941 Rabin kutsuttiin
brittiläisen armeijan avuksi operaatioon Libanoniin, mistä alkoi hänen mittava
sotilaallinen uransa.
Palmach,
Palestiinan maanalainen armeija perustettiin kesällä 1941 ja Rabin oli eräs sen
ensimmäisistä sotilaista. 1943 Palmach erosi brittiläisestä armeijasta osan
sotilaista siirtyessä sinne ja osan jäädessä Palmachiin. Rabinille Palmachiin
jääminen oli luontainen päätös, sillä hänen mukaansa Israelin oma itsenäinen
armeija oli hänen sukupolvensa kunnia-asia. (Rabin Center: The Palmach, 1)
Toisen
maailmansodan lopulla Yishuv, Palestiinan juutalaisyhteisö, alkoi toimia
uusilla tavoilla ja sen keskeisiksi päämääriksi muotoutuivat alijan eli
muuttoliikkeen avustaminen sekä siirtokunnat.
1946
perustettiin Juutalainen vastarintaliike, johon osallistuivat Haganah, Irgun ja
Israelin vapaustaistelijat. Useiden provosoivien operaatioiden jälkeen
brittiarmeija teki vastaiskunsa Mustan Sapatin, jonka seurauksena Yishuvin
johtajat pidätettiin ja Vastarintaliikkeeltä takavarikoitiin suuria määriä
aseita. Myös Rabin ja hänen isänsä lähetettiin viideksi kuukaudeksi Rafan
vankileirille.
Vapautumisensa
jälkeen Rabin valittiin avustamaan Palmachin komentajaa Jigal Allonia.
Itsenäisyyssodan alussa hänestä tuli Harelin prikaatin komentaja Jerusalemin
rintamalla. Myöhemmin 1948 hän oli vastuussa Lyddan ja Ramlehin miehityksestä
sekä niiden arabiasukkaitten karkotuksesta. Hänet valittiin eteläisen osaston
operaatioiden päälliköksi Egyptin aselepoon saakka. 1961 Rabin nimitettiin
apulaisesikuntapäälliköksi ja kahta vuotta myöhemmin esikuntapäälliköksi, joka
oli Israelin armeijan korkein virka (Uskelin, 2003: 26)
1966
Rabin valittiin esikuntapäälliköksi vielä yhdeksi vuodeksi, ja sinä vuonna
syttyi kuuden päivän sota. Syyrian kanssa vaihdetut laukaukset johtivat Egyptin
liikekannallepanoon Siinailla, ja yllättävät käänteet eskaloituivat nopeasti
itse sodaksi.
Sodan
ensimmäisenä päivänä IDF hyökkäsi Egyptin, Syyrian, Irakin ja Jordanian
lentotukikohtiin ja tuhosi niiden ilmavoimat. Tämä avasi pääsyn Siinaille ja
voitolle Egyptin maa-armeijasta. Kolmantena päivänä IDF otti haltuunsa koko
Länsirannan ja Itä-Jerusalemin sekä saavutti Länsimuurin. Viidentenä päivänä
Egyptin ja Jordanian antauduttua IDF iski vielä Golanille, jonka se otti
haltuunsa, ja sen jälkeen oli tulitauko valmis. Sodan aikana Rabin johti
Israelin ilmavoimia ja vieraili Jerusalemissa Länsimuurin valtauksen jälkeen.
Muuten hän vetäytyi julkisuudesta
Sota
muutti Israelia – itsenäisyyssodassa suljettu käsitys sen rajoista avattiin nyt
uusille näkökannoille, ja Israel sai myös n. 1,5 miljoonan palestiinalaisen
kohtalon vastuulleen. Sodan jälkeen Rabin sai kunniamaininnan Jerusalemin
heprealaiselta yliopistolta Israelin voiton pääarkkitehtinä ja sai pitää siellä
puheen, jossa hän käsitteli voittoa edellyttäneitä raskaita menetyksiä. (Rabin
Center: Chief of Staff, 5)
1968
Rabin päätti sotilasuransa ja sai ensimmäisen pestinsä siviilielämässä, Yhdysvaltain
suurlähettilään paikan. Hän perehtyi tarkasti Yhdysvaltain hallintokoneistoon
ja lobbasi presidentinvaaleissa republikaaniehdokkaan Richard Nixonin puolesta.
Nixonin voitto ja Henry Kissingerin valinta Kansallisen turvallisuusneuvoston
johtajaksi olivat Rabinin suurlähettiläskauden suuria saavutuksia. Syyskuussa
1970 Israel osallistui Jordanian kuninkaan avustamiseen hallintopiirin turvaamisessa
Yhdysvaltojen kanssa, mikä vahvisti Israelin ja Yhdysvaltojen välistä suhdetta
sekä Israelin ja Jordanian välisiä suhteita.
Maaliskuussa
1973 Rabin palasi Israeliin ja liittyi Työväenpuolueeseen osallistuakseen
joulukuussa pidettäviin knessetin vaaleihin. 6.10.1973 puhkesi Jom kippur –sota,
johon Rabin ei osallistunut, mikä petasi hänelle paremmat asetelmat tulevia
vaaleja ajatellen. Pääministeri Golda Meir joutui eroamaan Jom Kippur –sodan
raportin johdosta, ja Rabin valittiin jatkamaan hänen työtään hyvän maineensa
ansiosta.
Ensimmäisellä
pääministerikaudellaan Rabin näki rauhanprosessiin henkiinherättämisen
elintärkeänä missiona ja Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissingerin
avustuksella hän elvytti suhteita Egyptiin. Väliaikainen rauhansopimus Egyptin
kanssa kirjoitettiin 1.9.1975, ja se oli Rabinin pääministerikauden suurimpia
poliittisia saavutuksia. Sopimus oli ensiaskel myöhempää täysimittaista
rauhansopimusta kohden, jonka sai aikaan Likud-puolueen Menachem Begin vuonna
1979. PLO:n ja terrorismin suhteen Rabinilla oli nollatoleranssi. Hän vastusti
kaikkia neuvotteluja sen kanssa ja vaati, että palestiinalaisongelma
ratkaistaisiin Jordanian viitekehyksessä. Hän omaksui ’kovan käden politiikan’
suhteessa PLO:hon. (Rabin Center: First Term as Prime Minister of Israel, 3)
Rabinin
kauden aikana Israelin talous kasvoi, sosiaalinen turvaverkko sai jatkoa ja
sosiaalinen eriarvoistuminen väheni. Hänen kaudellaan suoritettiin myös
maineikas operaatio Entebbe. 10. joulukuuta 1976 tapahtui kuitenkin selkkaus,
joka hajotti koalitiota ja johti Rabinin eroon. Kyseessä oli uskonnollisia
puolueita kuohuttanut F-15-hävittäjien ottaminen vastaan sapattina. Kun hänen
vaimoltaan vielä paljastui Yhdysvalloissa oleva pankkitili, mikä oli laitonta
siihen aikaan, hän joutui väistymään Työväenpuolueen johdosta, jossa hänet
korvasi Shimon Peres.
Kansallisen
yhtenäisyyden hallituksessa 1980-1984 Rabin toimi puolustusministerinä. Tässä
tehtävässä hän veti IDF:n joukot Libanonista, lopetti Lavin taistelijoiden
projektin sekä johti Israelin taistelua ensimmäistä intifadaa vastaan. Vaikka
hänen politiikkaansa pidettiin kovan käden politiikkana, hän tajusi pian
intifadan puhkeamisen jälkeen, että konfliktiin palestiinalaisten kanssa ei
löytyisi sotilaallista ratkaisua. Muutaman
kuukauden taisteluiden jälkeen Rabin vakuuttui kansannousun heijastelevan
palestiinalaisten autenttisia kansallisia pyrkimyksiä, joita Israel ei enää
voinut jättää huomiotta. Palestiinalaisten halukkuus hyväksyä tappiot löi hänet
ällikällä ja johti siihen, että hän tunnisti sen, että voimapolitiikka ei
mahdollisesti olisikaan ainoa tie rauhaan. (Rabin Center: Minister of Defense,
2)
Mahapach –
vallankumous – oli Työväenpuolueen vaalikampanja, jonka avulla se voitti vuoden
1992 vaalit selkeällä ääntenenemmistöllä, ja sen seurauksena Rabin nousi
jälleen pääministeriksi. Päättäväisenä kansainvälisen rauhanprosessin
edistämisen ja palestiinalaisongelman ratkaisun suhteen Rabin julisti
halukkuutensa alueellisiin kompromisseihin. Hän huomasi palestiinalaisongelman
olevan koko konfliktin pääasiallinen ongelma ja kutsui Syyrian mukaan
jouduttamaan ratkaisua.
Rabinin
turvallisuuspolitiikassa oli kaksi tasoa: palestiinalaisen siviiliväestön
rajoittaminen sekä kovan käden politiikka terroristeja ja mellakoitsijoita vastaan.
Kuultuaan Oslon salaisista neuvotteluista hän salli niiden jatkua ja muutti ne
viralliseksi dialogikanavaksi. Hän myöntyi PLO:n tulemisen neuvottelujen
toiseksi osapuoleksi saatuaan Arafatilta kirjeen, jossa Arafat myönsi Israelin
oikeuden olemassaoloonsa, mikä oli eräs koko konfliktin keskeinen edellytys
etenemiselle Israelin näkökulmasta.
Syyskuun
13. päivä 1993 historiallinen periaatejulistus kirjoitettiin Washingtonin
nurmella Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin läsnä ollessa. Sopimus asetti
perustukset palestiinalaisen valtion olemassaololle Israelin rinnalla. Rabinin
ja Arafatin kädenpuristuksesta tuli ainutlaatuinen symboli toivolle sekä
Israelissa että ympäri maailmaa.
Gazan-Jerikon
sopimuksen sekä Palestiinan tunnustamisen jälkeen olosuhteet olivat kypsyneet
otollisiksi rauhansopimukselle Jordanian kanssa. Salaisia tapaamisia Jordanian
kuningas Husseinin ja Israelin johtajien kesken oli pidetty jo vuosia, mutta
ratkaiseva tapaaminen pidettiin toukokuussa 1994. Yhdysvaltain avustuksella rauhansopimus
saatiin solmittua lokakuussa 1994, ja se oli Israelin arabisuhteiden historian
tärkeä kulmakivi. Nobelin rauhanpalkinto 1994 symboloi maailman ihailua ja
kunnioitusta rauhanprosessin päätekijöitä kohtaan ja se toimi rohkaisevana
eleenä siihen, että he jatkaisivat ponnistelujaan prosessin onnistumisen
puolesta. Syyskuussa 1995 solmittiin seuraava sopimus, Oslo 2. Sopimuksen
vastustajat olivat päättäneet torpata sen toimeenpanon ja järjestivät
mielenosoituksia ja protesteja sen pääideologia Rabinia vastaan.
Rauhaa
kannattava osapuoli kansasta oli järkyttynyt mielenosoittajien julmuudesta, ja
he päättivät järjestää Rabinille tukimielenosoituksen. Rauhanpuolustajien vastamielenosoitus pidettiin marraskuun 4.
päivä 1995 Kuninkaiden aukiolla Tel Avivissa, ja myös Rabin itse osallistui
siihen. Mielenosoitukseen osallistui
massoittain väkeä, ja hetken aikaa Rabinilla oli turvallinen olo heidän
keskellään. Noustessaan autoonsa
mielenosoituksen jälkeen Rabin sai selkäänsä kolme osumaa tarkka-ampujan aseesta,
ja hänet kiidätettiin välittömästi Ichilovin sairaalaan, jossa hän lopulta
menehtyi saamiinsa vammoihin illalla klo 23:14 paikallista aikaa. (Rabin
Center: The Night of Murder, 2)
Sionismin ja työväensionismin taustaa
Sionismilla tarkoitetaan modernia juutalaista
nationalismia. (Uskelin: 2003, 29) Se on nimetty Jerusalemin lähellä sijaitsevan Siionin
vuoren mukaan. Käsitteenä Siion määrittyy juutalaisten historian kautta ja
siitä tuli sionistien symboli. Symbolina se merkitsee ideaalista historiallista visiota, ja sen olemus
määriteltiin diasporan eli hajaannuksen kautta. Siionilla tarkoitettiin Pyhää maata ja samalla
juutalaiskysymyksen ratkaisua. Ratkaisuna kysymykseen nähtiin maanpaon päättäminen, mutta näkemykset sen
toteuttamisesta vaihtelivat sionismin sisällä. Oman valtion perustaminen Palestiinaan oli modernin
juutalaisuuden ratkaisu kysymykseen ja sen saavuttaminen edellytti neuvotteluja
suurvaltojen kanssa.
Sionismi syntyi 1800-luvun lopulla
Itä-Euroopassa valistuksen jälkimainingeissa, kun osa Itä-Euroopan juutalaista
älymystöä tuli tulokseen, ettei emansipaatio ollut kollektiivisena riittävä
juutalaisväestölle, vaikka he olivat saavuttaneet monia uusia oikeuksia
tasa-arvon saralla. Nämä juutalaiset alkoivat etsiä vaihtoehtoista ratkaisua
juutalaiskysymykseen ja näkivät oman valtion perustamisen sellaisena. Moderniin nationalismiin perustuvat
ajatukset juutalaisista omana erityisenä poliittisena yksikkönään haastoivat
perinteisen uskontoon perustuvat yhteisöllisyyden.
Sionismin suuntauksiksi kehittyivät
työväensionismi, kulttuurinen sionismi ja poliittinen sionismi. Kaikkia suuntia yhdisti
juutalaiskysymyksen ratkaisu oman valtion perustamisen avulla. Työväensionismi korosti työväestön
etuja ja sosialismia uuden valtion lähtökohtana. Poliittinen sionismi korosti diasporan
päättymistä ja valtion uudelleenperustamista. Kulttuurinen sionismi näki hallitsevien valtakulttuurien
uhkaavan juutalaisten vähemmistöjen kulttuurisia piirteitä. Theodor Herzlin teoksessa Die Judenstaat (1896) hän ehdotti omaa
valtiota juutalaiskysymyksen ratkaisuksi. (Uskelin: 2003, 32) Vaikka ajatukset
eivät olleet uusia, Herzlin toiminta oli silti merkittävää, sillä teko nosti
sionismin esille sekä juutalaisyhteisöissä että kansainvälisesti. Sionismi tähtäsi juutalaisten
demografisen enemmistön luomiseen Palestiinaan, sillä demografinen enemmistö
olisi tehnyt kiusalliset argumentit tyhjiksi.
Eräs työväensionismin kehittäjistä oli Moses
Hess (1812-1875). Hän työskenteli Karl Marxin kanssa ja esitti juutalaisvaltion
perustamista Palestiinaan jo vuonna 1862. Työväensionistit eivät kuitenkaan heti lämmenneet
ajatukselle, ja täytyi kulua joitakin vuosikymmeniä, ennen kuin he tulivat
samaan tulokseen. Työväensionismin
tavoite juutalaisen työväenluokan luominen.
David Ben-Gurionin (1886-1973) mukaan
juutalaisvaltion perusedellytys oli se, että siirtokuntien käyttämä
ei-juutalainen työvoima oli korvattava juutalaisella työvoimalla.
Työväensionismin kilpailijaksi
nousi revisionistinen sionismi. Revisionistien mukaan juutalaisvaltio piti
perustaa koko historiallisen Palestiinan alueelle. He kieltäytyivät kaikista
kompromisseista ja korostivat kurin, järjestyksen ja demokratian merkitystä.
Revisionistien tavoitteena oli
myös etnisesti puhdas juutalaisvaltio, mikä merkitsi työväenjuutalaisia
kielteisempiä asenteita palestiinalaisia kohtaan. Työväensionistien ja revisionistien
näkemysero heijastui YK:n päätöslauselmassa 181, jossa päätettiin Palestiinan
mandaattialueen jakamisesta. Ben-Gurion katsoi, että ehdotuksesta
kieltäytyminen olisi vaarantanut juutalaisvaltion synnyn, minkä vuoksi hän
katsoi revisionisteja suopeammin alueen jakoa juutalais- ja arabivaltioihin.
Työväensionistit korostivat
juutalaisen enemmistön luomista Israeliin, mutta olivat valmiit samalla
antamaan myös vähemmistölle kansalaisoikeudet.
Kuuden päivän sodan seurauksena Israel
sai hallintavallan Länsirantaan, Itä-Jerusalemiin ja Gazan kaistalle. Sekä
työväenpuolue että revisionistit olivat yhtä mieltä Jerusalemin asemasta Israelin
pääkaupunkina, vaikka muissa asioissa heillä olikin näkemyseroja. Työväenpuolue ei kuitenkaan halunnut
Israelin ottavat varsinaisesti haltuunsa näitä alueita, sillä he katsoivat,
että juutalaisvaltion luonne olisi muuttunut ratkaisevasti, mikäli alueet olisi
liitetty osaksi Israelia. Sitä vastoin he kehittivät ajatuksen siirtokunnista,
jotka olisi rakennettu vallatuille alueille, mitä perusteltiin alueiden
turvallisuudella.
1977 vaaleissa Israelin hallinnon
voimasuhteet muuttuivat ja valtaan pääsivät työväenpuolueen sijaan
revisionistit. Tämän seurauksena voimapolitiikka koveni, ja revisionistinen
narratiivi on ollut aiempaa enemmän voitolla.
Rauhanprosessi ja sen edellytykset
Palestiinalaisten kansannousu eli intifada alkoi joulukuussa 1987
selkkauksesta Israelin ja Gazan rajalla. Helena Lindholm-Schulzin mukaan
(Schulz 1996: 203) kansannousulle oli useita syitä: sosiaaliset, taloudelliset
ja poliittiset prosessit, joita vaikuttivat palestiinalaisalueiden kehitykseen
kuuden päivän sodan jälkeen ja vahvistivat palestiinalaista nationalismia.
Marraskuussa 1988 PLO julkaisi Palestiinan
valtion itsenäisyysjulistuksen, jossa se hyväksyi virallisesti YK:n
päätöslauselman nro 181. Julistuksella PLO tavallaan tunnusti Israelin
olemassaolon sekä irtisanoutui terrorismista päämääriensä toteuttamiskeinona. Merkittävin
päätös oli kuitenkin tavoite perustaa Palestiinan valtio Länsi-rannalle ja
Gazan alueelle pääkaupunkinaan Itä-Jerusalem.
Madridin rauhankonferenssin 1991 seurauksena
syntyi ensimmäinen suora neuvottelukosketus Israelin ja palestiinalaisjohdon
välille. Konferenssiin osallistuivat Israel, Syyria, Libanon, Jordania sekä
palestiinalaiset yhteisellä delegaatiolla sekä koollekutsujavaltiot
Yhdysvallat, Venäjän federaatio ja Euroopan Yhteisö. PLO ei osallistunut
Madridin neuvotteluihin suoraan, vaan miehitettyjen alueiden palestiinalaiset
olivat osana Jordanian delegaatiota, ja PLO:n johto konsultoi heitä suoraan
Tunisiasta. Neuvotteluja periaatejulistusta varten käytiin 11 kierrosta, ja kun
niissä jumiuduttiin, Rabin näki parhaaksi suoran kosketuksen PLO:hon huolimatta
siitä seuraavasta rangaistuksesta. Suoran dialogin Israelin ja PLO:n kanssa
mahdollisti kuitenkin osapuolten keskinäinen tunnustaminen, mikä oli keskeinen
elementti konfliktissa tapahtuneiden muutosten kannalta. (Uskelin: 2003, 4)
Keskinäinen
tunnustus kumosi lain, jonka perusteella yhteydenotto PLO:hon oli rikos.
Periaatejulistus sisälsi palestiinalaisten itsehallinnon luonteen määritellen
Israelin vetäytymisen, väliaikaisen hallinnon, palestiinalaisalueilla
suoritettavat vaalit, lain ylläpidon, turvallisuuskysymykset, vallansiirron
palestiinalaisviranomaisille sekä taloudellisen yhteistyön periaatteet. Rabin
tunnusti virallisesti palestiinalaisten oikeuden asua asuttamillaan mailla ja
sanoutui irti sellaisesta palestiinalaiskysymyksen ratkaisumallista, jonka
mukaan palestiinalaiset asutettaisiin ympäröiviin arabimaihin.
Koska Madridin rauhankonferenssista
käynnistyneet Israelin ja palestiinalaisten väliset neuvottelut eivät edenneet
kuten toivottiin, päätti Israel Rabinin johdolla käynnistää suorat salaiset
neuvottelut PLO:n kanssa 1992. (Uskelin: 2003, 49) Neuvottelut käytiin Oslossa
Norjan hallituksen toimiessa välittäjänä. Elokuussa 1993 osapuolet ilmoittivat
päässeensä sopuun konfliktin päättämisperiaatteista. Periaatteet kirjattiin
periaatejulistukseen, joka julkistettiin 13. syyskuuta 1993 Washingtonissa, ja
sitä seurasivat Oslo I ja II –sopimukset vuotta ja kahta myöhemmin. Periaatejulistuksen
perusteella Israel ja Yhdysvallat tunnustivat PLO:n, Israel vetäytyisi
palestiinalaisalueilta ja palestiinalaisalue saisi oman hallinnon.
Oslo I solmittiin 4. maaliskuuta 1994 ja Oslo
II 28. syyskuuta 1995. Sopimuksilla laajennettiin palestiinalaisten
itsehallintoa. Oslo II:ssa sovittiin myös konfliktin ratkaisuun tähtäävistä
neuvotteluista, joiden oli tarkoitus alkaa toukokuussa 1996 sekä Länsirannan
A-, B- ja C-alueista, joilla oli toisistaan erilaiset hallinnolliset taustat.
Rabinin hallitus pyrki yhdistämään sopimuksissa ”peace for land”- ja ”peace for
security” –periaatteet, minkä seurauksena alueluovutukset sidottiin PLO:n
Israelille lupaamiin turvatakuisiin. (Uskelin: 2003, 57)
Turvallisuuskysymykset olivat Rabinin
keskeinen keino legitimoida toimintansa eli saada sille laillinen oikeutus. Rabinin
mukaan rauha olisi lisännyt turvallisuutta. Hän kytki toisiinsa Israelin
valtion juutalaisen luonteen, turvallisuuden sekä rauhanprosessin. Onnistuessaan
rauhanprosessi olisi turvannut sekä Israelin juutalaisen luonteen sekä
kansalaisten turvallisuuden. Rabin asetti rauhanehdoksi sen, että
palestiinalaiset ja arabimaat tunnustavat Israelin valtion olemassaolon.
Vastaavasti palestiinalaiset vaativat, että Israel tunnustaa PLO:n. Vielä 1992
Rabin ei voinut tunnustaa PLO:ta, vaan viittasi rauhanneuvotteluihin
osallistuvaan jordanialais-palestiinalaiseen delegaatioon puhuessaan
palestiinalaisille.
Rabinin sionismitausta tulee esille hänen puhuessaan maan
omistusoikeudesta, mitä termiä hän käyttää ainoastaan Israelin alueista, ei
Juudeasta ja Samariasta, joihin viitataan vain ’alueina’. Sionistisen
narratiivin mukaan maan omistusoikeus perustuu vuosituhansien taakse Raamattuun.
Israelissa on ollut kaksi kilpailevaa periaatetta konfliktin
ratkaisemiseksi, peace for peace ja peace for territory –periaatteet. (Uskelin:
2003, 79) Työväensionistien kannattama peace for territory –periaate sisälsi
ajatuksen alueiden luovuttamisesta pelkkien rauhansopimusten lisäksi, jotka
olivat oikeiston kannattaman peace for peace –periaatteen kulmakivi.
Maariv-lehden haastattelussa syyskuussa 1992 Rabin ilmaisi kannattavansa peace
for territory –näkemystä, mikä korosti hänen taustaansa erityisesti
työväensionistina. Haastattelussaan Al-Quds
-lehdelle Rabin määrittelee näkemyksensä revisionismin ja työväensionismin yhdistelmäksi
kannattaen Israelin omistusoikeutta maahan, mutta todeten yhden valtion
periaatteen epärealistiseksi alueilla asuvien palestiinalaisten määrän ja
mielenlaadun huomioiden. Työväensionismi on aina suhtautunut vähemmistöihin
myönteisesti, mutta se kuitenkin katsoo juutalaisvaltion luonteen muuttuvan
ratkaisevasti, mikäli palestiinalaiset olisi virallisesti liitetty osaksi
Israelia.
Rabinin mukaan turvallisuuden säilyminen edellytti kansojen erottamista
toisistaan, minkä ohella Israelin tuli säilyttää sotilaallinen ylivoimansa
suhteessa konfliktin muihin osapuoliin. Hän kuitenkin torjui kansainvälisen
avun, kuten YK:n rauhanturvajoukot turvallisuuden takaamiseksi, sillä hänen
mukaansa turvallisuusjärjestelyt olisi toteutettava kahdenvälisin sopimuksin.
Harri Uskelinin tulkinnan perusteella (Uskelin 2003: 86) Rabin toimi näin
siksi, että hän olisi arvioinut Israelin neuvotteluaseman paremmaksi suorissa,
kahdenvälisissä neuvotteluissa.
Puheessaan huhtikuussa 1994 knessetissä Rabin pyrki osoittamaan, että
Gazasta vetäytyminen olisi parhaaksi sekä israelilaisten sotilaiden
turvallisuudelle että Israelin kansalliselle turvallisuudelle. Samalla hän
tunnusti palestiinalaiset omana erityisenä kansanaan sekä heidän
emansipaationsa kansannousun muodossa. Rabinin
mukaan palestiinalaisia ei pitänyt hallita hallitsemisen vuoksi, vaan
Israelilla oli moraalinen velvollisuus olla hallitsematta toista kansaa vastoin
sen tahtoa. Harri Uskelin tulkitsee opinnäytteessään (Uskelin, 2003: 92)
Rabinin pyrkineen muuttamaan poliittisia käytänteitä rauhanomaisemmiksi,
jollaisten avulla konfliktin luonne olisi muuttunut ratkaisevasti lopullisen
ratkaisun aikaansaamisen suuntaan.
Puheessaan lokakuussa 1995 knessetissä Rabin tunnusti, etteivät
sionistit olleet palanneet ’tyhjään maahan’, mikä merkitsi palestiinalaisten
aiemman hallitsevan aseman oikeutusta. Hän myös korosti, etteivät
palestiinalaiset enää ole uhka Israelin valtion olemassaololle.
Viimeisessä julkisessa puheessaan Tel Avivin rauhanjuhlassa 4.
marraskuuta 1995 hän vielä korosti väkivallattoman politiikan merkitystä
konfliktin ratkaisussa sekä antoi tunnustusta PLO:n osuudelle
rauhanprosessissa. Lisäksi hän korosti Israelin ja palestiinalaisten välisen
konfliktin ratkaisua päätekijänä koko Lähi-idän konfliktin ratkaisussa. Puhe
jäi hänen viimeisekseen, sillä juhlan jälkitilanteessa hän sai selkäänsä
kuuluisat luodit, joihin hän myöhemmin menehtyi sairaalassa.
Johtopäätökset
Konfliktissa tapahtunut muutos rauhanomaisempaan suuntaan on olennainen
tekijä sen ratkaisun aikaansaamiseksi. Rabinin työväensionistinen tausta on
ollut merkittävässä roolissa johdattaessaan hänen ajatteluaan ja strategioitaan
väkivallan vähentämiseksi. Revisionistinen näkemys näkyy lähinnä
suhtautumisessa Jerusalemiin, jonka jakamattomuudesta Rabin piti viimeiseen
asti kiinni. Toiminnan oikeuttaminen Israelin turvallisuudella on ollut niin
painava argumentti, ettei oikeisto ole kyennyt siihen vastaamaan. Israelin ja
PLO:n tunnustaminen toisensa konfliktin osapuoliksi toimi edellytyksenä rauhanprosessin
edistymiselle.
YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 ja 338, jotka
käsittelivät muun muassa alueluovutuksia ja pakolaiskysymystä, hyväksyttiin
lopullisen rauhansopimuksen periaatteiksi sekä Rabinin että Arafatin puolesta,
mikä osoittaa Rabinin kannan alueluovutuksiin lieventyneen.
Rabin tunnusti palestiinalaiset omaksi erityiseksi muista arabikansoista
eroavaksi kokonaisuudekseen, jolla oli oikeus itsemääräämisoikeuteen, mikä oli
suurin myönnytys palestiinalaiskysymyksen suhteen Israelin poliittisessa
historiassa. Se oli myös avaintekijä rauhanprosessin ratkaisua kohti
edettäessä, ja siltä pohjalta työväensionistisella taustalla varusteltu
rauhanneuvottelutyö olisi voinut tuottaa tulosta, mikäli Rabin tai hänen
seuraajansa olisi voinut jatkaa tehtävässään.
Sionistisen narratiivin tarjoamat retoriset työkalut olivat edellytys
Rabinin menestyksekkäälle rauhantyölle ja toimintansa legitimoinnille omassa
maassaan, jossa konflikti on arkipäivää ja näkemyksiä sen ratkaisemiseksi 9
miljoonaa, Turvallisuusargumenteilla hän onnistui voittamaan puolelleen
maltillisen oikeistolaisen voimapoliittisen näkemyksen, vaikka äärioikeistoa se
ei onnistunutkaan tavoittamaan. Rauhanprosessin ajautuminen jäihin Rabinin
murhan jälkeen ja oikeistolaisen voimapolitiikan syrjäytettyä sen on tehnyt
Israelin turvallisuuspolitiikasta pelolla hallittavaa. ja näin vahingoittanut
koko Lähi-idän turvallisuutta ja konfliktin ratkaisukeskeisyyttä. Uusi
työväensionistinen johtaja voisi luoda inhimillisempiä arvoja ja
pehmeämmän ilmapiirin alueelle sekä herättää rauhanprosessin jälleen
henkiin.
Lähteet:
Encyclopaedia Judaica: Yitzhak Rabin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti