Essee

 

                           Kuinka Israelin valtio syntyi – tarkastelun kohteena sionismin synty

Johdanto

Israelin valtion syntyyn liittyy monia ainutlaatuisia piirteitä, joita ei voida selittää järjellä. Israelilla ja arabeilla on aiheesta omat versionsa, joita voidaan pitää kansallisina myytteinä. Juutalaisten kansallisen myytin mukaan juutalaisia on asunut alueella aina. Uusi valtio syntyi, kun he saivat paluuoikeuden palata kerran asuttamaansa esi-isiensä maahan. Juutalaisen kansallisen myytin mukaan juutalaiset ovat hyödyksi myös arabeille, ja konfliktin syynä on arabien vihamielinen suhtautuminen juutalaisten paluuoikeuteen.

Arabien kansallisen myytin mukaan sionistit tulivat Palestiinaan tarkoituksella anastamaan palestiinalaisten maat. Heidän tarkoituksenaan oli karkottaa arabit kodeistaan. Konfliktin syynä oli sionistinen liike ja Israelin valtion kolonialistiset pyrkimykset. Konfliktin ratkaisu edellyttäisi heidän mukaansa palestiinalaisten vääryyksien korjaamista.

Arabien versiossa korostetaan vääryyttä ja heidän kohtelunsa epäoikeudenmukaisuutta ja nostetaan pakolaisongelma konfliktin suurimmaksi tekijäksi. Israelin suhtautuminen konfliktiin sovinnollisempi, ja todennäköisesti myös lähempänä totuutta. Tutkijan puolueettomuus joutuu tässä kohden haastetuksi, sillä hän valitsee joka tapauksessa aina jommankumman puolen, eikä täysin puolueetonta tutkimusta olekaan aiheesta mahdollista tehdä.

I Juutalainen kansallisuusaate sionismi

Sionismin synty

Sionismilla tarkoitetaan kansallista liikettä, jonka tavoitteena on luoda juutalaisille oma valtio. Käsitteen pohjalla on Jerusalemin raamatullinen nimi Siion. Nimi oli esillä ensimmäisen kerran Wienissä 1892 Nathan Birnbaumin esiintuomana. Sionismin sydänaluetta oli Itä-Eurooppa, jossa kehitys oli hidasta ja oli nopea väestönkasvu. Valistuksen myötä juutalaisista tuli tasa-arvoinen osa yhteiskuntaa. Juutalainen identiteetti hämärtyi, ja sionismin mukaan se oli luotava uudelleen.

1700-luvun lopussa Eurooppaan syntyi uusi ideologia – kansallisuusaate. Sen mukaan poliittinen itsemääräämisoikeus kuluu kansakunnille. Kansakuntien tuntomerkkejä olivat sen mukaan yhteinen kieli, kotimaa, kulttuuri ja talous. Modernin kansalaisuusaatteen synty on vaikuttanut eniten sionismin syntyyn (Juusola 2005: 24–25).

Sionismia ei voi ymmärtää ilman modernisaatiota ja kansallisaatteen nousua. Myös antisemitismi mukana luomassa vahvan pohjan sen synnylle.

Sionismi luo juutalaisen kansan

Sionismi vastaus sekä identiteettiongelmaan että antisemitismin aiheuttamaan uhkaan. Kilpailevia juutalaisia suuntauksia olivat reformit ja ortodoksit. Reformistien tavoitteena oli assimilaatio eli sulautuminen valtaväestöön, mikä herätti sionisteissa tarpeen omalle valtiolle.

Sionismi määritteli juutalaisuuden uudelleen. Sen mukaan ikiaikainen uskonnollinen yhteys loi modernin kansan. Poliittinen yhteys tuli luoda uudelleen. Sen ongelma oli juutalaisten asema vähemmistönä, minkä vuoksi he tavoittelivat enemmistöä omana valtionaan. Sionistien keskeinen ihanne oli normaalius – että Israel olisi normaali kansakunta toisten joukossa.

Juutalaisuuteen virtasi myös kansainvälisiä aatteita: internationalistinen, sosialistinen Bund-puolue perustettiin Vilnassa 1897. Sen yhteinen kieli oli jiddish, ja sen mukaan muut juutalaiset muita kansoja. Vasta holokaustin ja Israelin valtion itsenäistymisen jälkeen sionismi hyväksyttiin yleisesti maailman juutalaisten keskuudessa. Myös reformistit hyväksyivät sionismin. Lopulta siitä tuli niin suosittua, että nykyisin lähes kaikki juutalaisyhteisöt hyväksyvät sen.

Sionismin suhde juutalaisuuteen

Sionismi oli syntyessään ensisijaisesti sekulaari kansallinen liike, jonka kannattajista valtaosa oli juutalaisia. Sionismilla oli yhteys perinteiseen Messias-uskoon – vapaus sorrosta ja poliittisesti itsenäinen Israel, paluu Siioniin. Sionisteilla oli tarve tehdä Messiaan paluu tarpeettomaksi – he pelastaisivat itse itsensä. Sionistisen tulkinnan mukaan juutalaiset olivat aina olleet yksi kansa sanan modernissa merkityksessä. Heillä oli pyrkimys luoda kansallinen yhteys ja oma valtio, sekä uusi kansallinen identiteetti alistumista ja heikkoutta edustavan diasporajuutalaisen tilalle.

Sionismin esitaistelijat

Varhaisimpia sionismin esitaistelijoita olivat rabbit Jehuda Alkalai (1798–1978) ja Zvi Hirsch Kalischer (1795–1874), sekä saksalainen sosialisti Moses Hess (1812–1875). Hess oli ensimmäinen huomattava sionistinen teoreetikko. Hessin mukaan antisemitismin nousu tekisi assimilaatiosta mahdotonta, joten tarvittiin moderni valtio, jossa juutalaiset saisivat elää rauhassa. Hessin teos Rome und Jerusalem (1862) esitteli sosialistisen mallivaltion Palestiinassa, jonka pääkaupunki olisi Jerusalem.

Toinen varhainen teoreetikko oli Leo Pinsker (1821–1898). Vuoden 1881 pogromeista järkyttyneenä hän laati pamfletin Autoemanzipation (1882), jossa oli mukana sionistisen teorian keskeiset elementit. Pinskerin mukaan sorron kohteena olevat juutalaiset eivät pystyisi assimiloitumaan valtaväestöön, minkä johdosta oma valtio olisi ainoa ratkaisu sorrosta vapautumiseen.

Theodor Herzl perustaa sionistisen liikkeen

Itävaltalainen lehtimies Theodor Herzl (1860–1904) oli sionistisen liikkeen ja poliittisen sionismin varsinainen perustaja. Herzl onnistui tekemään sionismista maailmanlaajuisesti tunnettua, ja hänen lähtökohtanaan oli perustaa sionistinen valtio diplomaattisin keinoin. Hän korosti suurvaltasuhteiden merkitystä osana prosessia ja käytti antisemitismiä hyödyksi juutalaisvaltion perustamisessa. Seuratessaan Dreyfusin oikeudenkäyntiä 1894 hän vakuuttui oman valtion olevan ainoa ratkaisu kasvavaan antisemitismin ongelmaan. Herzlin teos Juutalaisvaltio (Der Judenstaat, 1897) oli sionistisen liikkeen manifesti. Sen tavoitteena oli sekulaari ja demokraattinen saksankielinen valtio, ”juutalainen Sveitsi”, joka olisi liberaali ihanne kaikille maailman valtioille. Juutalaisen kansan tuli valittuna kansana olla edistyksen edelläkävijä modernissa maailmassa.

Sionistisen liikkeen toiminta ja Balfour-julistus

Ensimmäinen kansainvälinen sionistikongressi pidettiin Baselissa 1897. Herzlin päiväkirjateksti kertoo:”Baselissa perustin juutalaisvaltion.” Baselista alkoi hänen laajamittainen diplomaattinen toimintansa oman valtion perustamiseksi. Hän lähestyi aiheen tiimoilta paavia, Turkin sulttaania ja Saksan keisari Wilhelm II:sta ja pyrki vakuuttamaan Euroopan varakkaat juutalaiset sionistisen liikkeen tukemisen tärkeydestä.

Herzlin jälkeen keskeiseen asemaan sionistisessa liikkeessä nousi Chaim Weizmann (1874–1952). Weizmann sai Britannialta poliittisen tunnustuksen sionistiselle liikkeelle ja sen tavoitteille. Konkreettinen tunnustus oli Balfourin julistus, jonka Britannian ulkoministeri Arthur Balfour lähetti lordi Rothschildille marraskuussa 1917. Kirjeessä hän lupasi perustaa juutalaisille kansalliskodin Palestiinaan. Britannia kiirehti julistusta, sillä se halusi tehdä sen ensimmäisenä ennen Saksaa ja Ranskaa, ja halusi myös vahvistaa välejä Yhdysvaltoihin ja sen amerikanjuutalaiseen väestöön. Julistus lupasi juutalaisille kansalliset oikeudet, mutta arabeille vain yksilölliset.

II Juutalainen siirtolaisuus Palestiinaan vuoden 1882 jälkeen

Palestiina modernin juutalaisen siirtolaisuuden aattona

Ennen muotoutumistaan Israelin valtioksi Palestiina oli osa osmani-imperiumia useiden vuosisatojen ajan. 1800-luulla se oli hetken osa Egyptiä, ja se kuului myös Syyrian provinssiin. Juutalaisen tradition mukaan Israelin maa (Erets Yisrael) merkitse juutalaisten Pyhää maata, jonne olisi paluu aikojen lopussa. Länsimaissa se oli raamatullinen käsite.

1800-luvun alussa asukkaita oli noin 30 000, joista 90 % oli arabeja ja n. 3 % juutalaisia. Sionistisen uuttoaallon myötä juutalaisten osuus nousi 13 000–20 000 asukkaaseen, ja sen väestö oli suurimmaksi osin maanviljelijöitä.

1800-luvulla myös Palestiinassa tapahtui kaupungistuminen. Maanomistus keskittyi kaupunkiylimystölle, jolta juutalaisten onnistui ostaa maata. 1880- luvulla jo kolmannes asui kaupungeissa. Myöhemmin samat ylimystön johtajat olivat johtavassa asemassa palestiinalaisten kansallisessa liikkeessä.

Juutalaiset Palestiinassa

”Vanha Yišuv” tarkoittaa juutalaista siirtolaisuutta edeltävää juutalaisväestöä Palestiinan alueilla. Vanhan Yišuvin jäsenet olivat vanhoillisia, pyhissä kaupungeissa asuvia juutalaisia. Heistä enemmistö oli 1800-luvun puoleenväliin sefardeja, sitten aškenaseja.

Sefardien ja aškenasien välit olivat kireät. Aškenasit puhuivat jiddishiä, sefardit espanjaa tai arabiaa. Huomattava osa juutalaisia eli länsimaisten juutalaisyhteisöjen taloudellisen tuen varassa. Tooran opiskelu ja rukous Pyhällä maalla olivat hyveitä, joita haluttiin tukea. 1878 perustettiin ensimmäinen juutalainen maanviljelyssiirtokunta Petah Tikva, jonka tarkoitus oli parantaa köyhän yhteisön elinoloja. Perinteisesti juutalaisen yhteisön elinolosuhteet muslimiyhteisön keskellä olivat hyvä, ns. dhimmi-asema, mutta Turkin sulttaani purki dhimmi-aseman 1816, jolloin kaikista tuli tasa-arvoisia.

Käytännöllinen sionismi

Juutalainen siirtolaisuus Palestiinaan ennen Israelin syntyä jaetaan viiteen muuttoaaltoon eli alijaan. Kaksi ensimmäistä niistä tapahtuivat vuosina 1882–1914, ja kolmas alija 1919–1924. Suurin osa näihin muuttoaaltoihin osallistuneista tuli Venäjältä, josta lähti vuosien 1882–1914 aikana yli kolme miljoonaa juutalaista muihin maihin pogromien takia. Aluksi juutalaisille ei ollut yhteistä motivaatiota, mutta toisesta alijasta lähtien mukana oli kansallisuusaate.

Uusi Yišuv oli monella tapaa vanhan vastakohta. Sen tärkeimmät ryhmät olivat Hoveve Tsiyyon (Siionin rakastajat) ja Bilu’im (lyhennös Raamatusta, Jes. 2:5). Hoveve Tsiyyon perustettiin Venäjällä 1880-luvun alussa, ja  Bilu’im syntyi Odessassa samoihin aikoihin. Paroni Edmund de Rothschild avusti ensimmäistä alijaa taloudellisesti. Hänellä ei ollut nationalistisia pyrkimyksiä avustamisessa, vaan avustustyö oli normaalia hyväntekeväisyystyötä, toisin kuin yleisimmissä salaliittoteorioissa esitetään.

Toinen alija (1904–1914) sai myös alkunsa Venäjän pogromeista. Kymmenessä vuodessa Palestiinaan saapui n. 10 000 siirtolaista. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa siirtolaisia oli noin 60 000. Aikakauteen liittyy menneen ihannointia; sitä on kuvattu sionismin kulta-ajaksi. Kun ensimmäisen alijan siirtolaiset olivat enimmäkseen porvarillisia, toisen alijan siirtolaiset olivat marxilaisia, ja marxilaisuus vaikuttaakin edelleen juutalaisen kibbutsiliikkeen taustalla. Ensimmäinen kibbutsi perustettiin 1910, ja sen syyt olivat taloudelliset – sen uskottiin olevan edellytys juutalaisten työllistymiselle ja juutalaisen siirtolaisuuden onnistumiselle. Tästä kuitenkin alkoi myös juutalaisen ja arabityövoiman eriytyminen ja samalla yhteisöjen eriytyminen.

Sionistien suhde arabeihin ja konfliktin synty

Sionistijohtajilla oli alun perin ihanteellinen, mutta naiivi suhtautuminen Palestiinan arabeihin. Arabien oletettiin haluavan vapaaehtoisesti liittyvän osaksi uutta yhteiskuntaa, eikä sen kansallisia ominaispiirteitä tunnistettu riittävän hyvin. Israelin poliittiset johtajat tekivät selvän eron Palestiinan arabien yksilönoikeuksien ja kansalaisoikeuksien välillä, mikä mahdollisti koko alueen vaatimisen juutalaiseen hallintaan. Suhteessa arabeihin heijastuu myös kansalliselle liikkeelle tyypillinen itsekeskeisyys, jota antisemitismi vahvisti. Sionismille oli olennaista juutalaisten pelastaminen, ja arabien ajateltiin olevan pakanoita, jotka halusivat tuhota juutalaiset. Osa haikaili myös yhteisvaltiota, Brit ha-Shalom (suom. rauhan liitto), mutta jännitteiden kasvaessa rauhanpyrkimykset hupenivat.

Sionistijohtajien naiivius Palestiinan arabeja kohtaan näkyi myös siinä, että he ajattelivat Palestiinan arabien hyväksyvän juutalaiset sen tuoman aineellisen hyvinvoinnin takia. Yleisen näkemyksen mukaan juutalaisenemmistö ratkaisisi kaikki ongelmat. David Ben-Gurion viittasi Suomeen maana, jossa vähemmistöllä oli hyvä olla enemmistön keskellä. Vähitellen asenne realisoitui, ja alettiin ymmärtää, että arabit voisivat muodostaa uhan sionistisille tavoitteille.

Nuorturkkilainen vallankumous 1908 vahvisti arabinationalismia. Sen seurauksena arabit alkoivat vaatia enemmän kansallisia oikeuksia, ja vastustus siónismia kohtaan kasvoi. Konflikti alkoi saada kansallisia piirteitä, ja arabeja alettiin kutsua myös arabeiksi pelkän asukkaan sijaan. Sionistien maanhankinnan tehostuminen yhdessä arabinationalismin kasvaessa heijastuivat arabien asenteisiin muuttaen niitä negatiivisemmiksi siirtolaisia kohtaan.

III Mandaattiaika (1920–1948)

Palestiinasta tulee Ison-Britannian mandaatti

Samaan aikaan, kun juutalaiset neuvottelivat juutalaisvaltiosta Ison-Britannian kanssa, kävivät arabinationalistit omia neuvottelujaan Britannian kanssa Mekan emiiri Husain ibn Alin (1852–1932) johdolla. Husain halusi kaikki alueet itsensä ja neljän poikansa hallintaan, mutta britit eivät suostuneet siihen. Samaan aikaan britit ja Ranska neuvottelivat salaisen Lähi-idän etupiirisopimuksen, ns. Sykes–Picot-sopimuksen, jonka mukaan Libanon, Syyria, Israel, palestiinalaisalueet, Jordania ja Irak jaettaisiin Ison-Britannian ja Ranskan hallinnon kesken.  Palestiina oli sopimuksen mukaan yhteisessä brittiläis-ranskalaisessa hallinnassa. Britannia valtasi sodan kuluessa Turkilta Palestiinan arabikapinallisten johdolla.

Ison-Britannian hallitseva sotilaallinen asema Lähi-idässä toi sille sovittua laajemmat alueet. San Remon kongressi 1920 teki Palestiinasta Ison-Britannian hallinnassa olevan mandaattialueen, jonka Kansainliitto hyväksyi heinäkuussa 1922 (Juusola, 2003: 45). Rajat määriteltiin vuonna 1923 myös Britannian ja Ranskan välillä, sekä Turkin kanssa Lausannen rauhansopimuksessa. Transjordania kuului mandaattiin, mutta sen asema oli emiiri Husainin pojan Abdullah’n (1882–1951) muodollisesti johtama emiraatti.

Balfourin julistuksen periaatteet tulivat osaksi mandaatin sääntöjä, ja hepreasta tuli sen virallinen kieli englannin ja arabian rinnalle. Säännöt tunnistivat juutalaisen kansan yhteyden Palestiinaan, mikä oli tärkeää yhteisön juutalaisille. Mandaattialueen hallinnon tuli varmistaa juutalaisten kansallisen kodin ja sen itsehallintoalueiden perustaminen. Sääntöjen mukaan tuli myös huolehtia ”kaikkien Palestiinan asukkaiden” yksilöllisistä ja uskonnollisista tarpeista.

Mandaatti oli tyypillinen ”kruunun kolonia”. Sen mukaan sekä arabien että juutalaisten aseman tuli olla alisteinen brittihallinnolle. Kun arabit eivät suostuneet Britannian ehdotukseen Palestiinan asukkaat sisältävästä lakisääteisestä neuvostosta, lainsäädäntövalta säilyi briteillä. Arabit kuitenkin vaativat demokraattisia vaaleja enemmistönsä turvaamiseksi.

Arabinationalismi

Kun Ison-Britannian mandaattialue perustettiin, myös arabinationalismi alkoi nousta. Arabit tavoittelivat Husainin pojan Faisalin johdolla omaa, suurta arabivaltiota, joka kattaisi Libanonin, Syyrian, Israelin ja Jordanian alueet. Maaliskuussa 1920 Faisal julistettiin Damaskoksessa Syyrian ja Palestiinan kuninkaaksi, mutta ranskalaiset joukot ajoivat hänet pois. Myöhemmin britit lahjoittivat hänelle korvaukseksi Irakin kuninkuuden.

Suur-Syyria-toiveen vahvistuminen sai aikaan juutalaisvastaisia levottomuuksia Palestiinassa. Arabit vastustivat Balfour-julistusta, ja sionismia vastustettiin laajasti kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Levottomuuksien vuoksi britit joutuivat tekemään myönnytyksiä arabeille, eli tasapainottamaan politiikkaansa. Vuonna 1922 Britannian hallinto julkaisi ”Churchillin valkoisena paperina” tunnetun asiakirjan, jonka mukaan koko Palestiinan aluetta ei muutettaisi juutalaisten kansalliseksi kodiksi eikä juutalainen kansallisuus olisi pakollinen kansalaisominaisuus. Balfour-julistus säilyi, ja Transjordania erotettiin muusta mandaatista arabien käyttöön.

Transjordanian sulku aiheutti närää sionisteissa, ja britit joutuivatkin antamaan myös heille tilaa poliittisessa päätöksenteossaan. Britannia ei koskaan suhtautunut suopeasti omaan arabivaltioon, ja Transjordanian erottaminenkin tähtäsi pohjimmiltaan arabien itsenäisyyshaaveiden vähentymiseen.

Yišuvin kehitys mandaatin aikana

Ison-Britannian mandaatti loi pohjan sekä juutalais- että Palestiinan arabiyhteisön muodostamiselle. Rajaamalla Palestiinan erilliseksi maantieteelliseksi yksiköksi se edisti nimenomaan palestiinalaisen arabi-identiteetin muotoutumista. Tähän vaikuttivat erityisesti Palestiinan kansalaisuuden juridinen tunnustaminen ja henkilökortit. Vuonna 1922 perustetussa juutalaistoimistossa (Jewish Agency), kehittyi Yišuvin hallitus (ha-sokhnut ha-yehudit), joka edusti yhteisöä suhteessa mandaattihallintoon. Alueella järjestettiin vaalit vuonna 1920, joihin osallistui n. 70 prosenttia alueen juutalaisista. Niiden pohjalta luotiin parlamentti (asefat ha-nivharim) sekä kansallisneuvosto (va’ad ha-leumi), ja toimeenpanovalta jaettiin juutalaistoimiston ja kansallisneuvoston kesken.

Yišuvilla oli oma koulujärjestelmänsä ja oikeus omaan verotukseen. Vuonna 1920 perustettiin sosialistinen ammattijärjestö Histadrut, jolla oli myöhemmin hallitseva asema myös Israelin valtiossa. Histadrutin tehtäviä olivat terveydenhuolto, vakuutus- ja pankkitoiminta sekä teollisuuslaitokset, mikä sulki Palestiinan arabit vähitellen juutalaisten työmarkkinoiden ulkopuolelle. Koulutusta tukemaan perustettiin vu0onna 1925 Jerusalemin heprealainen yliopisto, joka huolehti hepreankielisestä korkeakouluopetuksesta.

Maanhankinnasta vastasi 1901 perustettu Keren Kajemet (ha-qeren ha-kayemet le-Yisrael), joka siirsi maan kansalliseen omistukseen ja kielsi sen myymisen muille. Tärkeää juutalaisyhteisön säilymiselle oli myös puolustusjärjestö Haganan perustaminen vuonna 1920, joka sai virallisen aseman ja pysyvyyden vuoden 1936 arabikapinan aikana. Näin Israelilla oli lähes valmis valtiokoneisto jo ennen sen itsenäistymistä 1948.

Yišuvin tärkein tavoite juutalaisen enemmistön saavuttamiseksi Palestiinassa toteutui pikkuhiljaa, vaikka arabit pyrkivätkin estämään siirtolaisuutta ja maanhankintaa. Juutalaisten oli toimittava ripeästi, sillä he pelkäsivät arabien itsenäistyvän ennen juutalaisten enemmistöä.

Neljäs alija (1924–1928) ja viides alija (1930–1939) eivät olleet ensisijaisesti ideologisia, ja ne toivat Palestiinaan paljon porvaristoa, mikä oli edellytys juutalaisen talouselämän kehittymiselle. Vaikka kaksi viimeistä muuttoaaltoa toi suuren määrän siirtolaisia Palestiinaan, sillä ei kuitenkaan ollut huomattavaa vaikutusta kehittymässä olevaan poliittiseen järjestelmään.

Vasemmistosionismi ja revisionismi

Vasemmistosionismi sai 1920-luvun alussa uuden kilpailijan, revisionismin eli oikeistosionismin. Sen perustaja oli Vladimir (Ze’ev) Jabotinsky, jota pidetään Israelin oikeiston henkisenä isänä. Hän erosi tehtävästään sionistisessa liikkeessä vastalauseena valkoisen paperin hyväksymiselle, ja perusti revisionistisen puoleen 1925.

Revisionismi vastusti maan jakamista. Sen mukaan juutalaisilla oli oikeus koko maahan, mukaan lukien Jordanjoen itäpuolinen alue. Siinä, missä vasemmistosionismille oli tärkeää sionismin vähittäinen edistyminen ja diplomatia, revisionisteja ajoi eteenpäin ehdottomuus, aseellisen konfliktin välttämättömyys ja realistisempi käsitys arabien vastustuksesta.

Jabotinskyn käsityksessä korostuivat voima, kuri ja johtajan ihailu. kansalla oli merkittävä asema hänen silmissään. Hänen näkemyksensä mukaan rotu olisi perusta puhtaalle kansakunnalle. Arabien vastarinta olisi murrettavissa voimalla ja konfliktin ratkaisu eli Israelin valtion synty tapahtuisi ”rautamuurin suojassa”.  Vasemmistosionistinen enemmistö ei ollut valmis käyttämään väkivaltaa valtion saavuttamiseen, ja pikkuhiljaa nämä ryhmät etenivät ääripäihin, jopa sisällissodan partaalle aina itsenäisyyssotaan eli 1940-luvun loppuun mennessä.

Vuoden 1929 levottomuudet ja arabikapina (1936–1939)

Brittihallinnon nimittämä mufti Hajj Amin Husain (1895–1974) johti Palestiinan arabien kansallista liikettä. Muftin vallanhalu oli liikkeelle tuhoisa. Vuonna 1929 syntyi kiistoja Jerusalemin pyhistä paikoista arabien ja juutalaisten kesken. Alueella sijaitsivat Itkumuuri, Kalliomoskeija ja al-Aqsan moskeija. Vuoden 1929 kuluessa kiistat yltyivät siihen pisteeseen saakka, että muslimit tekivät suurhyökkäyksen juutalaisiin kohteisiin ympäri maata elokuussa 1929. Suurin veriteko tehtiin Hebronissa, jossa koko kaupungin ikiaikainen juutalaisyhteisö tuhottiin täysin. Juutalaisen palasivat Hebroniin vasta vuoden 1967 sodan jälkeen.

Vuonna 1936 alkoi suuri arabikapina, joka kohdistui sekä juutalaisia että brittejä vastaan. Sen tärkein syy oli natsien valtaannousu, joka synnytti valtavan muuttoaallon Palestiinaan, mikä herätti Palestiinan arabeissa huolen juutalaisvaltion synnystä. Toinen syy kapinaan oli muiden arabivaltioien itsenäistyminen. Irak ja Saudi-Arabia saavuttivat itsenäisyyden 1932 ja Egypti 1936. Kapinan kolmantena syynä on toiminut Palestiinan sosiaalinen ja taloudellinen menestys, kun juutalaisten maanhankinta jätti maattomiksi, mikä lisäsi sosiaalista jännitystä.

Kansannousu alkoi yleislakolla ja hyökkäyksillä juutalaisiin kohteisiin, ja se laajeni pian myös koskemaan brittihallintoa. Arabit perustivat Arabien kansallisen komitean, jota johtamaan nousi mufti Amin al-Husaini. Komitea oli arabien tärkein poliittinen vaikuttaja Israelin valtion itsenäistymiseen saakka ja sillä oli merkittävä rooli vuosien 1936–1939 kapinassa.

Heinäkuussa lordi Robert Peelin (1867–1937) johtama komitea ehdotti konfliktin ratkaisuksi mandaattialueen jakoa juutalais- ja arabivaltioiksi, mikä oli ensimmäinen virallinen ehdotus Palestiinan jaosta. Kartassa juutalaisvaltioon kuuluisivat osa rannikkotasankoa ja Galilea, ja arabivaltioon maan eteläosat ja Transjordania. Jerusalemista Tel Aviviin ulottuva kaistale olisi edelleen osa brittimandaattia ja brittien hallinnassa. Palestiinan arabien johto torjui Peelin komitean ehdotuksen, mutta emiiri Abdullah suhtautui siihen myötämielisesti, sillä se olisi laajentanut hänen alueitaan. Sionistinen liike hyväksyi ehdotuksen David Ben-Gurionin johdolla. Ehdotuksen saama vastustus sai britit kuitenkin luopumaan aikeesta.

Syyskuussa 1937 kapina jatkui, mutta sen johtajan paettua Syyriaan siltä puuttui selkeä poliittinen johto, mikä johti vähitellen sen laantumiseen. Pahinta tuhoa kapinassa aiheutti arabien keskinäinen väkivalta, missä menehtyi enemmän arabeja kuin juutalaisia ja brittejä vastaan taisteltaessa.

Kapinalla oli suuri vaikutus Palestiinana arabiyhteiskunnalle (Juusola 2003:54). Sen aikana kuoli 4000–6000 arabia, ja jopa 30 000 joutui pakenemaan. Talous raunioitui ja poliittinen johto joutui vankeuteen tai menehtyi. Klaanien riidat torppasivat mahdollisuuden oman valtion perustamiseen, kun ne estivät yhtenäisen kansallisen johdon synnyn. Toisaalta kapina nosti sankarimielialaa arabien keskuudessa ja oli näin osaltaan mukana luomassa kansallista identiteettiä.

Kapinassa kuoli myös juutalaisia, ja se jätti jälkensä myös Yišuviin. Juutalaisyhteisöä se hyödytti kuitenkin sekä taloudellisesti että sotilaallisesti, kun juutalaisen työn periaate pystyttiin toteuttamaan entistä tehokkaammin, ja sotilaalliset organisaatiot kehittyivät. Haganasta tuli juutalaistoimiston rahoittama kansallinen järjestö, joka puolusti siirtokuntia ja teki kostoiskuja arabikohteisiin. Hagana teki tiedustelua brittien hyväksi, ja juutalaiset toimivat mandaattihallinnon poliiseina. Yišuvin toiminta pyrki parantamaan sen poliittista asemaa sodanjälkeisessä tilanteessa. Kapinan antama sotilaallinen kokemus vahvisti Yišuvia sotilaallisesti ja loi pohjan sen aseelliselle voimalle (Juusola 2003: 55).

Vuoden 1939 valkoinen paperi ja toinen maailmansota

Vuoden 1939 valkoisen paperi eli toinen valkoinen paperi oli Ison-Britannian julkaisema julistus vuonna 1939, joka muutti jyrkästi Ison-Britannian kansainvälisen politiikan perusteita. Sen tavoitteena oli arabien enemmistövaltaan perustuva Palestiina. Siinä luvattiin arabeille, että juutalaisenemmistöä ei syntyisi ilman arabien tahtoa. Se rajoitti tuntuvasti juutalaisten maahanmuuttoa ja maanhankintaa, ja sen mukaan siirtolaisuuteen vaadittaisiin arabien suostumus.

Valkoisen paperin syntyyn vaikutti merkittävästi Palestiinan kysymyksen kytkeytyminen yhä jyrkemmin osaksi maailmanpolitiikkaa. Arabien tuki oli briteille juutalaisten tukea tärkeämpää, sillä britit pelkäsivät arabien tukea Saksalle ja oman vaikutusvaltansa vähentymistä alueella. Tähän vaikutti Palestiinan konfliktin kehitys kaikkia arabeja yhdistäväksi kysymykseksi (arab. qadiyyat Filastin). Valkoinen paperi oli voitto arabeille, jotka vaativat juutalaisen siirtolaisuuden lopettamista entistä ponnekkaammin. Sionisteille paperi oli pettymys kiristyvässä Euroopan tilanteessa, ja se merkitsi heille Balfourin julistuksen periaatteiden mitätöintiä.

Juutalaiset tukivat silti Isoa-Britanniaa toisessa maailmansodassa, ja sen joukoissa palveli n. 10 000 juutalaista. Arabimaat puolestaan tukivat sodassa Saksaa, joka yllytti heitä kapinaan brittejä vastaan. Mufti Amin al-Husaini, jolla oli läheiset välit Hitleriin, julisti fatwan, jonka mukaan kaikkien arabien olisi noustava jihadiin brittejä vastaan. Lopussa arabit kävivät sotaa myös akselivaltoja vastaan. Liittoutuminen Isoa-Britanniaa vastaan johti lopulta valkoisen paperin tuhoon ja brittien siirtymiseen suopeammaksi sionistien politiikalle. Eniten Palestiinan alueen kehitykseen vaikutti kuitenkin holokausti, joka oli sionisteille todellinen voimanlähde. Se myös muokkasi länsimaiden yleisen mielipiteen suotuisaksi uuden juutalaisvaltion synnylle.

David Ben-Gurion seurasi tarkasti holokaustin vaikutuksia Yišuvin asemaan. Kristalliyön jälkeen hän alkoi painottaa sionismin menestystä juutalaisten lopullisen kohtalon ratkaisijana. Sodan jälkeen Palestiinaan muutti 2 miljoonaa juutalaista, ja prioriteetiksi tuli mahdollisimman nopea juutalaisvaltion perustaminen alueelle kuin suinkin.

YK ehdottaa Palestiinan jakoa

Sodan jälkeen ratkaisevaa oli Yhdysvaltain tuki sionisteille. Tärkeänä tekijänä oli amerikanjuutalaisten arvovalta painostusryhmänä sionistien puolesta. Myös Arabiliitto perustettiin Kairossa 1945. Sodan aikana sotilasjärjestöt Irgun ja Lehi aloittivat brittijoukkojen vastustamisen. Hagana tuki aluksi brittijoukkoja, mutta siirtyi lopulta sionistijärjestöjen puolelle tarkoituksenaan painostaa Isoa-Britanniaa päästämään suurempi määrä siirtolaisia maahan ja luopumaan valkoisen paperin 1929 periaatteista.

Iso-Britannia joutui alakynteen suhteessa Palestiinaan, myönsi tappionsa 1947 ja jätti ongelman Yhdistyneille kansakunnille. YK:n yleiskokous 29.11.1947 ehdotti Palestiinan mandaattialueen jakoa juutalais- ja arabivaltioksi (YK:n päätöslauselma 181), ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto tukivat ehdotusta.

Ehdotuksen mukaan Jerusalem pyhine paikkoineen olisi kansainvälisessä hallinnassa, juutalaisvaltio rannikolla, Negevissä ja Galileassa, ja arabivaltio etelärannikolla, Jordanjoen länsirannalla ja lopuilla Galilean alueilla. Ehdotus oli vaikea toteuttaa, sillä alueella oli 500 000 juutalaisen lisäksi 400 000 arabia, ja Jerusalemissa lisäksi 100 000 juutalaista. Ben-Gurion tiesi ehdotuksen johtavan sotaan. Silti hän hyväksyi sen, sillä pienikin juutalaisvaltion hyväksyntä oli hänelle tärkeintä. Arabeille ehdotus oli pettymys, ja Arabiliitto julisti sen toteuttamisen johtavan sotaan.

IV Israelin synty

Sisällissota ja Israelin itsenäisyysjulistus

Välittömästi YK:n jakoehdotuksen jälkeen syttyi sisällissota Palestiinan arabien ja juutalaisten välillä. Arabit järjestivät yleislakon ja hyökkäsivät juutalaisia ja brittijoukkoja vastaan. Päävastuu juutalaisten puolustamisesta oli Haganalla, ja puolustusta johti David Ben-Gurion, joka johti juutalaistoimistoa. Haganasta erillään olivat vielä Irgun ja Lehi, ns. Stern-liiga.

Arabien organisaatio oli hajanaisempi: sen johtajat olivat maanpaossa eikä sillä ollut yhtenäistä armeijaa. Joukoista tärkeintä, Pyhän sodan armeijaa, johti muftin sukulainen Abd al-Qadir al-Husaini, minkä lisäksi Arabiliitto oli perustanut vapaaehtoisarmeijan nimeltään Arabien vapautusrintama. Ennen huhtikuuta 1948 juutalaiset olivat puolustuskannalla, mutta silloin sodan luonne muuttui uuden strategian myötä.

Hyökkäys alkoi huhtikuussa 1948. hajanaiset arabijoukot kukistettiin nopeasti. Huhtikuun alussa käytiin tärkeä al-Kastalin taistelu, jossa kukistui arabijoukkojen tärkein johtaja abd al-Qadir al-Husaini, mikä heikensi ratkaisevasti arabien taistelumoraalia. Yasinin kylän valtaus 9.4.1948, jossa menehtyi siviilejä, sai aikaan sen. että ympäröivät maat alkoivat kokea painostusta liittyä sotaan. Yišuv valtasi sodan lopussa TIberiaksen, Haifan ja Jaffan ja voitti sodan ylivoimaisesti.

Juutalaisten voiton syitä olivat yhteisöjen väliset erot, arabien lukutaidottomuus ja kouluttamattomuus, sekä se, että kristityt ja druusit eivät halunneet liittyä islamilaiseen taisteluun ja valitsivat lopulta juutalaisen puolen. Arabijoukot olivat hajanaisia, ja niitä häiritsivät klaanierimielisyydet. Yišuv puolestaan oli yhtenäinen ja kansallisesti yhtenäinen kokonaisuus, joka koki taistelevansa henkensä edestä.

Mandaatti päättyi keskiyöllä 14.5.1948. Väliaikaisen neuvoston kokouksessa Tel Avivissa luettiin itsenäisyysjulistus, minkä määritti mandaatin päättyminen. Kummatkin suurvallat, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, tunnustivat heti juutalaisvaltion.

Arabimaiden ristiriitaiset tavoitteet

Arabimaiden tappiota selittävät niiden ristiriitaiset tavoitteet. Ympärysmaiden arabit eivät olleet valmiita auttamaan Palestiinan arabeja ennen kuin paine kasvoi liian kovaksi brittijoukkojen poistuttua alueelta.

Yišuvilla oli tavoitteenaan löytää arabiosapuoli, joka olisi valmis Palestiinan jakoon juutalaisten ja arabien kesken. Transjordaniaa johti tuolloin emiiri Abdullah (1882–1951). Transjordania oli itsenäistynyt 1946, ja siitä oli tullut Jordanian hašimilainen kuningaskunta. Abdullah oli ainoa arabijohtaja, joka oli valmis hyväksymään jaon. Hänen pahin vihollisensa oli mufti, joka ei hyväksynyt jakoa. Transjordanian armeija eli Arabilegioona oli myös vahvin arabiarmeija, ja se oli syytä pitää taisteluiden ulkopuolella.

Neuvottelut Yišuvin ja Abdullahin välillä alkoivat 1946, ja niiden tuloksena saavutettiin yhteisymmärrys Palestiinan jaosta juutalaisten ja arabien kesken. Briteille jako oli mieluinen, parempi kuin muftin Palestiina (Juusola 2005: 67). Israelin hyökättyä Jerusalemiin Abdullah koki velvollisuudekseen puolustaa sitä uskonnollisista syistä, sillä siellä sijaitsivat myös islamin pyhät paikat.

Egypti ja Jordania olivat kilpailijoita, ja ne vastustivat toistensa vaikutusvaltaa. Syyria puolestaan pelkäsi Abdullahin joukkojen marssivan Damaskokseen, jos sen armeija heikentyisi, mistä syystä se vältteli kovia taisteluita Israelia vastaan.

Vaikka virallinen syy arabijoukkojen hyökkäykseen oli juutalaisvaltion tuhoaminen, todellisuudessa sodan päämääristä vallitsi erimielisyys, eikä niiden voima olisi riittänyt voittoon. Vaikka arabimaat olisivat voittaneet, mitään Palestiinan valtiota ei olisi syntynyt, sillä ne olisivat jakaneet maan keskenään. Todellisuudessa tarkoitus oli syrjäyttää Jerusalemin mufti palestiinalaisten johtajana (Juusola 2005: 68).

 

Israelin itsenäisyyssota

Arabit hyökkäsivät vastaperustettuun Israelin valtioon heti itsenäisyysjulistuksen jälkeen 15.5.1948. Hyökkääjämaita oli viisi: Egypti, Jordania, Syyria, Libanon ja Irak. Joukkojen suuruudeksi arvioitiin n. 20 000–30 000 henkeä. Arabit olivat sodan alussa Israelia paremmin aseistettuja, ja sen alkuvaiheet olivat kriittisiä Israelin selviytymistä ajatellen. Jordania menestyi aluksi hyvin, ja sen onnistui vallata Itä-Jerusalem Israelilta.

Kesän aikana tapahtunut muutos asevarustelussa käänsi sodan kulun Israelin eduksi. YK oli asettanut maille asesaarron, jota Israelin onnistui kiertää arabeja paremmin sodan aikana. Israelilla oli arabeja parempi rahoitus ja paremmat kansainväliset yhteydet. Sen armeijalla oli parempi johto ja paremmat huoltoyhteydet. Ensimmäinen aselepo solmittiin 11.6.1948, ja sen aikana laadittiin YK:n uusi rauhansuunnitelma, jossa Palestiina jaettaisiin Israelin ja Jordanian kesken, ja marraskuun 1947 jakoehdotuksesta luovuttaisiin. Egypti rikkoi aselevon 8.7.1948, ja sota alkoi uudestaan. Aselevon jälkeen Israelin asema parantui, ja se pääsi hyökkäämään ja laajentamaan alueitaan.

Kymmenen päivän taisteluiden jälkeen saatiin toinen, pidempi aselepo, joka kesti lokakuun puoleenväliin asti. Arabimaiden keskinäiset konfliktit tuhosivat heidän yhtenäisyytensä. Jordania pyrki liittämään osia Palestiinasta itseensä, mitä Arabiliiton johtajamaa Egypti ei hyväksynyt. Egypti painosti Arabiliiton perustamaan mufti Amin al-Husainin johtaman ”Koko Palestiinan hallituksen” Gazaan. Vastalauseena Abdullah perusti ”palestiinalaisen kansallisen kongressin” Jordanian pääkaupunkiin Ammaniin. Yritykset perustaa yhtenäinen palestiinalaishallinto kaatuivat arabimaiden keskinäisiin riitoihin. Koko Palestiinan hallitus menetti pian merkityksensä ja joutui pakenemaan Kairoon.

Heinäkuussa 1948 Israelin johdolle varmistui, että se tulisi voittamaan sodan. Sodan lopussa sen tavoitteena oli parantaa sodanjälkeistä asemaa. Jordaniaan ei koskettu, sillä se olisi voinut ärsyttää brittejä, joten Israel suuntautui kohti Egyptiä.

Lokakuun 15. päivä Israel hyökkäsi Egyptin valtaamille alueille, mistä lähtien sodasta tuli Israelin ja Egyptin välinen sota. Jordania ei halunnut auttaa kilpailijaansa Egyptiä, mistä johtuen se joutui jatkamaan kamppailua yksin. Israel hyökkäsi myös pohjoiseen, ja Arabilegioona riisui aseista muftin Pyhän sodan armeijan valtaamillaan alueilla. Kolmas aselepo astui voimaan 7.1.1949, jolloin sota oli käytännössä ohi.

Sodan seuraukset

Israelin itsenäisyyssota päättyi Israelin riemuvoittoon ja arabimaiden katkeraan tappioon. Israel onnistui laajentamaan maa-alaansa puolesta noin neljään viidesosaan. Äänekäs vähemmistö oli pettynyt siihen, ettei Israel ollut onnistunut valloittamaan Jordanialta Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia. Sota oli silti raskas myös Israelille, sillä se menetti sodassa noin prosenttia vastaavan määrän väestöstään, 6000 henkeä, joista 2000 oli siviilejä.

Poliittisesti Israelille oli tärkeää, ettei palestiinalaisvaltiota syntynyt, vaan suurin osa palestiinalaisalueista siirtyi Jordanialle. Voidaan sanoa, että Israelin ja Abdullahin näkemys Palestiinan jaosta toteutui. Voitto toi Israelille itseluottamusta, mikä yhdisti Israelia ja loi pohjan demokraattiselle järjestelmälle. Sodan jälkeen Israel sai tukea kansainväliseltä yhteisöltä ja maailman juutalaisilta, mistä seurasi ripeä talouskasvu. Toisaalta heillä oli vastassaan vihamielinen arabiyhteisö ja pakolaisongelma. Voimankäyttöä korostava traditio oli myös uhka rauhanneuvotteluille.

Arabimaille sodasta seurasi ongelmia; hajanaisuutta, länsimielisiä johtajia syytettiin, ja seurasi vallankumouksia. Palestiinalaisväestöstä kehittyi uhka Jordanian hašimidynastialle, ja heinäkuussa 1951 tapahtunut Abdullahin murha vaikeutti rauhanneuvotteluja. Toisaalta sodan ansiosta Jordania sai edes osan Palestiinaa.

Konflikti oli alun perin osa siirtokuntalaisten ja alkuperäisasukkaiden välinen kiista, ja samalla kahden nationalistisen liikkeen välinen konflikti. Itsenäisyyssota teki siitä alueellisen ja valtioiden välisen konfliktin. Sisäkkäin olivat ’Palestiinan kysymys’ ja Israelin ja arabimaiden välisiä erilliskysymyksiä. Palestiinan kysymyksessä oli kyse kahdesta asiasta – oikeudesta Israelin olemassaoloon, sekä pakolaiskysymyksestä. Israelin ja arabimaiden kysymyksessä taas oli kysymys rajoista. Sota teki Palestiinasta uuden geopoliittisen kokonaisuuden, ja mandaattialueesta syntyi Israelin valtio. Jordanjoen länsiranta tuli osaksi Jordaniaa ja Egypti miehitti Gazan kaistan.

Pakolaisongelman synty

Israelin itsenäisyys oli Palestiinan arabeille katastrofi (arab. al-nakba). Palestiinan n. 1,3 miljoonasta arabista n .700 000 pakeni tai menetti kotinsa sodan ansiosta vuosien 1947–1949 aikana, mistä muodostui tärkeä osa palestiinalaista identiteettiä (Juusola 2005: 73). Sodan lopputulos merkitsi Palestiinan arabiyhteiskunnan tuhoa.  Se oli takaisku sen kansalliselle liikkeelle.

Pakolaiskysymyksestä tuli osa molempien osapuolten propagandataistelua. Israelilla ja arabeilla oli kaksi toisensa poissulkevaa tulkintaa: arabien mukaan sionistien alkuperäissuunnitelma oli karkottaa kaikki arabit, kun taas Israelin tulkinnan mukaan arabit lähtivät kodeistaan arabijohdon ja arabimaiden kehotuksesta. Israel myönsi vain 500 000 pakolaisen olemassaolon, kun taas arabit puhuivat yli miljoonasta. Arvio 700 000 pakolaisesta perustuu brittien ja YK:n arvioon.

Ensimmäinen pakolaisaalto lähti liikkeelle välittömästi sisällissodan alettua marraskuussa 1947. Ensimmäiset lähtijät tulivat ylemmistä luokista ja heille tarjottiin paikkoja sukulaistensa luota toisista arabimaista. He olivat vapaaehtoisia lähtijöitä, joiden joukossa oli paljon arabimaiden johtoa ja koulutettua väestöä. Ainoa selvä karkotus oli Haganan toimeenpanema karkotus Kesareassa helmikuussa 1948.

Varsinainen massapako syntyi huhtikuussa 1948, kun Yišuv alkoi hyökätä puolustamisen sijaan. Syy massapakoon oli Der Yasinin kylän joukkomurha huhtikuussa 1948.  Arabijohtajilta tuli ristiriitaista tietoa: toisinaan arabit pakotettiin lähtemään, toisinaan jäämään juutalaisten alaisuuteen. Haifassa johtajat vaikuttivat itse selkeästi pakoon kannattaen arabien evakuoimista. Juutalaiset näkivät paon mainehaittana ja pyrkivät estämään sen.

Konfliktin levitessä maidenväliseksi asenteet kovenivat ja Israelin politiikka sai enemmän etnisen puhdistuksen piirteitä. Arabit eivät enää halunneet lähteä liikkeelle eivätkä arabivaltiot sallineet heidän tulla alueilleen. Virallista karkotuspäätöstä ei silti vielä tehty.

Kesästä 1948 lähtien pakolaisia ei enää otettu takaisin. Israel pyrki estämään paluun tuhoamalla karkotetut kylät ja perustamalla juutalaisia kyliä karkotettujen kylien tilalle. Kansainväliset vaatimukset paluun sallimisesta tuottivat YK:n päätöslauselman 194, jonka mukaan oikeus paluuseen tuli sallia niille pakolaisille, jotka halusivat palata kotiin ja ”elää rauhassa naapureidensa kanssa”. Rauhanneuvottelujen ehdoksi pantiin pakolaiskysymyksen ratkaisu, ja kesällä 1949 Israel ilmoitti ottavansa vastaan 70 000 pakolaista.

Mitä pitemmälle konflikti eteni, sitä hallitsevampi oli Israelin rooli sen edistymisessä. Mitään konkreettista todistetta sionistien yhtenäisestä ja ennalta tehdystä karkotussuunnitelmasta ei ole löytynyt, vaan todisteet osoittavat tilanteen olevan päinvastainen. Joukkopako oli silti Israelin kannalta mieluinen ja toivottu asia. Pakolaiskysymys on Israelille historiallinen taakka, jonka käsittely on edelleen kesken.

Rauhanneuvottelut

Vuoden 1948 sotaa seuranneissa neuvotteluissa Palestiinan arabeilla oli vain marginaalinen rooli. Tärkein kansallinen johtaja Hajj Amin al-Husaini nousi Arabiliiton palestiinalaisasioiden johtoon. Pakolaisten johtajilla oli yhteyksiä Israelin ulkoministeriöön, mutta näillä yhteyksillä ei juuri ollut käytännön merkitystä. Diplomaattinen toiminta käytiin Israelin ja arabivaltioiden välillä.

Viralliset rauhanneuvottelut alkoivat Rodoksella 13.1.1949. Neuvotteluja käytiin etukäteen jo sodan aikana kahden kesken sekä YK:n neuvottelemina. Huhti-syyskuussa 1949 käytiin Lausannen kansainvälinen rauhankongressi. Kevään ja kesän neuvottelut johtivat aseleposopimuksiin, joiden jälkeen oli tarkoitus luoda varsinaiset rauhansopimukset. Niitä ei kuitenkaan saatu luotua vuosikymmeniin.

Neuvotteluiden suurimmat ongelmat olivat rajat ja pakolaiskysymys. Israel korosti aselepolinjojen merkitystä ja väestösuhteita, kun taas arabit painottivat YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaa 181, jonka he olivat ensin hylänneet. Israelilla ja arabeilla oli kiista siitä, kumpi oli vastuussa pakolaiskysymyksestä. Israel painotti arabien vastuuta ja arabit Israelin. Israel ei kuitenkaan halunnut pakolaisia takaisin mailleen ennen kansainvälisen yhteisön painostusta.

Sodan jälkeen yhä useampi arabimaa olisi ollut valmis tunnustamaan Israelin. Neuvotteluissa yhteys menetettiin ja asenteet kovenivat. Rauhan esteenä olivat konkreettiset kysymykset rauhanehdoista, ei Israelin olemassaolon oikeutus.

Ensimmäinen aseleposopimus solmittiin Israelin ja Egyptin välille 24.2.1949. Egypti jäi miehittämään Gazaa, jolta Israel vetäytyi. Egyptin asenne Israelia kohtaan oli jyrkempi kuin Libanonin, jonka kanssa Israel solmi aseleposopimuksen helposti. Libanonilaiset olivat halukkaampia myönnytyksiin.

Jordanian ja Syyrian aseleposopimukset olivat huomattavasti haastavampia solmia, ja Irakin kanssa ei edes neuvoteltu. Jordanian suhteen Israelin onnistui tehdä kompromisseja, kuten hyväksymään Jerusalemin jaon Israelin ja Jordanian kesken.

Israelin ja Jordanian neuvottelut jatkuivat Abdullahin murhaan asti, josta vastuussa oli hänen suuri vihollisensa mufti Amin al-Husaini (Juusola 2005: 81). Abdullahin suunnittelema erillisrauha ei toteutunut, sillä hänen asemansa oli liian heikko. Lisäksi Jordanian palestiinalaiset vastustivat rauhaa.

Syyrian kanssa aseleposopimus solmittiin viimeisenä. Syyria suojeli sodassa omia rajojaan, toisaalta hallitsemiaan pieniä osia mandaatista. Syyria olisi halunnut Israelilta laajemmat alueet kuin mihin David Ben-Gurion olisi ollut valmis. Aseleposopimus syntyi 20.7.1949, mutta rauhansopimus jäi solmimatta. Ben-Gurionia syytettiin haluttomuudesta rauhaan, mutta valtionmuodostus oli hänelle rauhansopimuksia tärkeämpää. Hän katsoi, että aika olisi Israelin puolella ja kansainvälinen yhteisö unohtaisi rajat ja pakolaiskysymyksen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan rajoista kiistellään vielä tänäkin päivänä.

Lähde: Hannu Juusola: Israelin historia, s. 5–83. Gaudeamus 2005.