Essee

 

                           Kuinka Israelin valtio syntyi – tarkastelun kohteena sionismin synty

Johdanto

Israelin valtion syntyyn liittyy monia ainutlaatuisia piirteitä, joita ei voida selittää järjellä. Israelilla ja arabeilla on aiheesta omat versionsa, joita voidaan pitää kansallisina myytteinä. Juutalaisten kansallisen myytin mukaan juutalaisia on asunut alueella aina. Uusi valtio syntyi, kun he saivat paluuoikeuden palata kerran asuttamaansa esi-isiensä maahan. Juutalaisen kansallisen myytin mukaan juutalaiset ovat hyödyksi myös arabeille, ja konfliktin syynä on arabien vihamielinen suhtautuminen juutalaisten paluuoikeuteen.

Arabien kansallisen myytin mukaan sionistit tulivat Palestiinaan tarkoituksella anastamaan palestiinalaisten maat. Heidän tarkoituksenaan oli karkottaa arabit kodeistaan. Konfliktin syynä oli sionistinen liike ja Israelin valtion kolonialistiset pyrkimykset. Konfliktin ratkaisu edellyttäisi heidän mukaansa palestiinalaisten vääryyksien korjaamista.

Arabien versiossa korostetaan vääryyttä ja heidän kohtelunsa epäoikeudenmukaisuutta ja nostetaan pakolaisongelma konfliktin suurimmaksi tekijäksi. Israelin suhtautuminen konfliktiin sovinnollisempi, ja todennäköisesti myös lähempänä totuutta. Tutkijan puolueettomuus joutuu tässä kohden haastetuksi, sillä hän valitsee joka tapauksessa aina jommankumman puolen, eikä täysin puolueetonta tutkimusta olekaan aiheesta mahdollista tehdä.

I Juutalainen kansallisuusaate sionismi

Sionismin synty

Sionismilla tarkoitetaan kansallista liikettä, jonka tavoitteena on luoda juutalaisille oma valtio. Käsitteen pohjalla on Jerusalemin raamatullinen nimi Siion. Nimi oli esillä ensimmäisen kerran Wienissä 1892 Nathan Birnbaumin esiintuomana. Sionismin sydänaluetta oli Itä-Eurooppa, jossa kehitys oli hidasta ja oli nopea väestönkasvu. Valistuksen myötä juutalaisista tuli tasa-arvoinen osa yhteiskuntaa. Juutalainen identiteetti hämärtyi, ja sionismin mukaan se oli luotava uudelleen.

1700-luvun lopussa Eurooppaan syntyi uusi ideologia – kansallisuusaate. Sen mukaan poliittinen itsemääräämisoikeus kuluu kansakunnille. Kansakuntien tuntomerkkejä olivat sen mukaan yhteinen kieli, kotimaa, kulttuuri ja talous. Modernin kansalaisuusaatteen synty on vaikuttanut eniten sionismin syntyyn (Juusola 2005: 24–25).

Sionismia ei voi ymmärtää ilman modernisaatiota ja kansallisaatteen nousua. Myös antisemitismi mukana luomassa vahvan pohjan sen synnylle.

Sionismi luo juutalaisen kansan

Sionismi vastaus sekä identiteettiongelmaan että antisemitismin aiheuttamaan uhkaan. Kilpailevia juutalaisia suuntauksia olivat reformit ja ortodoksit. Reformistien tavoitteena oli assimilaatio eli sulautuminen valtaväestöön, mikä herätti sionisteissa tarpeen omalle valtiolle.

Sionismi määritteli juutalaisuuden uudelleen. Sen mukaan ikiaikainen uskonnollinen yhteys loi modernin kansan. Poliittinen yhteys tuli luoda uudelleen. Sen ongelma oli juutalaisten asema vähemmistönä, minkä vuoksi he tavoittelivat enemmistöä omana valtionaan. Sionistien keskeinen ihanne oli normaalius – että Israel olisi normaali kansakunta toisten joukossa.

Juutalaisuuteen virtasi myös kansainvälisiä aatteita: internationalistinen, sosialistinen Bund-puolue perustettiin Vilnassa 1897. Sen yhteinen kieli oli jiddish, ja sen mukaan muut juutalaiset muita kansoja. Vasta holokaustin ja Israelin valtion itsenäistymisen jälkeen sionismi hyväksyttiin yleisesti maailman juutalaisten keskuudessa. Myös reformistit hyväksyivät sionismin. Lopulta siitä tuli niin suosittua, että nykyisin lähes kaikki juutalaisyhteisöt hyväksyvät sen.

Sionismin suhde juutalaisuuteen

Sionismi oli syntyessään ensisijaisesti sekulaari kansallinen liike, jonka kannattajista valtaosa oli juutalaisia. Sionismilla oli yhteys perinteiseen Messias-uskoon – vapaus sorrosta ja poliittisesti itsenäinen Israel, paluu Siioniin. Sionisteilla oli tarve tehdä Messiaan paluu tarpeettomaksi – he pelastaisivat itse itsensä. Sionistisen tulkinnan mukaan juutalaiset olivat aina olleet yksi kansa sanan modernissa merkityksessä. Heillä oli pyrkimys luoda kansallinen yhteys ja oma valtio, sekä uusi kansallinen identiteetti alistumista ja heikkoutta edustavan diasporajuutalaisen tilalle.

Sionismin esitaistelijat

Varhaisimpia sionismin esitaistelijoita olivat rabbit Jehuda Alkalai (1798–1978) ja Zvi Hirsch Kalischer (1795–1874), sekä saksalainen sosialisti Moses Hess (1812–1875). Hess oli ensimmäinen huomattava sionistinen teoreetikko. Hessin mukaan antisemitismin nousu tekisi assimilaatiosta mahdotonta, joten tarvittiin moderni valtio, jossa juutalaiset saisivat elää rauhassa. Hessin teos Rome und Jerusalem (1862) esitteli sosialistisen mallivaltion Palestiinassa, jonka pääkaupunki olisi Jerusalem.

Toinen varhainen teoreetikko oli Leo Pinsker (1821–1898). Vuoden 1881 pogromeista järkyttyneenä hän laati pamfletin Autoemanzipation (1882), jossa oli mukana sionistisen teorian keskeiset elementit. Pinskerin mukaan sorron kohteena olevat juutalaiset eivät pystyisi assimiloitumaan valtaväestöön, minkä johdosta oma valtio olisi ainoa ratkaisu sorrosta vapautumiseen.

Theodor Herzl perustaa sionistisen liikkeen

Itävaltalainen lehtimies Theodor Herzl (1860–1904) oli sionistisen liikkeen ja poliittisen sionismin varsinainen perustaja. Herzl onnistui tekemään sionismista maailmanlaajuisesti tunnettua, ja hänen lähtökohtanaan oli perustaa sionistinen valtio diplomaattisin keinoin. Hän korosti suurvaltasuhteiden merkitystä osana prosessia ja käytti antisemitismiä hyödyksi juutalaisvaltion perustamisessa. Seuratessaan Dreyfusin oikeudenkäyntiä 1894 hän vakuuttui oman valtion olevan ainoa ratkaisu kasvavaan antisemitismin ongelmaan. Herzlin teos Juutalaisvaltio (Der Judenstaat, 1897) oli sionistisen liikkeen manifesti. Sen tavoitteena oli sekulaari ja demokraattinen saksankielinen valtio, ”juutalainen Sveitsi”, joka olisi liberaali ihanne kaikille maailman valtioille. Juutalaisen kansan tuli valittuna kansana olla edistyksen edelläkävijä modernissa maailmassa.

Sionistisen liikkeen toiminta ja Balfour-julistus

Ensimmäinen kansainvälinen sionistikongressi pidettiin Baselissa 1897. Herzlin päiväkirjateksti kertoo:”Baselissa perustin juutalaisvaltion.” Baselista alkoi hänen laajamittainen diplomaattinen toimintansa oman valtion perustamiseksi. Hän lähestyi aiheen tiimoilta paavia, Turkin sulttaania ja Saksan keisari Wilhelm II:sta ja pyrki vakuuttamaan Euroopan varakkaat juutalaiset sionistisen liikkeen tukemisen tärkeydestä.

Herzlin jälkeen keskeiseen asemaan sionistisessa liikkeessä nousi Chaim Weizmann (1874–1952). Weizmann sai Britannialta poliittisen tunnustuksen sionistiselle liikkeelle ja sen tavoitteille. Konkreettinen tunnustus oli Balfourin julistus, jonka Britannian ulkoministeri Arthur Balfour lähetti lordi Rothschildille marraskuussa 1917. Kirjeessä hän lupasi perustaa juutalaisille kansalliskodin Palestiinaan. Britannia kiirehti julistusta, sillä se halusi tehdä sen ensimmäisenä ennen Saksaa ja Ranskaa, ja halusi myös vahvistaa välejä Yhdysvaltoihin ja sen amerikanjuutalaiseen väestöön. Julistus lupasi juutalaisille kansalliset oikeudet, mutta arabeille vain yksilölliset.

II Juutalainen siirtolaisuus Palestiinaan vuoden 1882 jälkeen

Palestiina modernin juutalaisen siirtolaisuuden aattona

Ennen muotoutumistaan Israelin valtioksi Palestiina oli osa osmani-imperiumia useiden vuosisatojen ajan. 1800-luulla se oli hetken osa Egyptiä, ja se kuului myös Syyrian provinssiin. Juutalaisen tradition mukaan Israelin maa (Erets Yisrael) merkitse juutalaisten Pyhää maata, jonne olisi paluu aikojen lopussa. Länsimaissa se oli raamatullinen käsite.

1800-luvun alussa asukkaita oli noin 30 000, joista 90 % oli arabeja ja n. 3 % juutalaisia. Sionistisen uuttoaallon myötä juutalaisten osuus nousi 13 000–20 000 asukkaaseen, ja sen väestö oli suurimmaksi osin maanviljelijöitä.

1800-luvulla myös Palestiinassa tapahtui kaupungistuminen. Maanomistus keskittyi kaupunkiylimystölle, jolta juutalaisten onnistui ostaa maata. 1880- luvulla jo kolmannes asui kaupungeissa. Myöhemmin samat ylimystön johtajat olivat johtavassa asemassa palestiinalaisten kansallisessa liikkeessä.

Juutalaiset Palestiinassa

”Vanha Yišuv” tarkoittaa juutalaista siirtolaisuutta edeltävää juutalaisväestöä Palestiinan alueilla. Vanhan Yišuvin jäsenet olivat vanhoillisia, pyhissä kaupungeissa asuvia juutalaisia. Heistä enemmistö oli 1800-luvun puoleenväliin sefardeja, sitten aškenaseja.

Sefardien ja aškenasien välit olivat kireät. Aškenasit puhuivat jiddishiä, sefardit espanjaa tai arabiaa. Huomattava osa juutalaisia eli länsimaisten juutalaisyhteisöjen taloudellisen tuen varassa. Tooran opiskelu ja rukous Pyhällä maalla olivat hyveitä, joita haluttiin tukea. 1878 perustettiin ensimmäinen juutalainen maanviljelyssiirtokunta Petah Tikva, jonka tarkoitus oli parantaa köyhän yhteisön elinoloja. Perinteisesti juutalaisen yhteisön elinolosuhteet muslimiyhteisön keskellä olivat hyvä, ns. dhimmi-asema, mutta Turkin sulttaani purki dhimmi-aseman 1816, jolloin kaikista tuli tasa-arvoisia.

Käytännöllinen sionismi

Juutalainen siirtolaisuus Palestiinaan ennen Israelin syntyä jaetaan viiteen muuttoaaltoon eli alijaan. Kaksi ensimmäistä niistä tapahtuivat vuosina 1882–1914, ja kolmas alija 1919–1924. Suurin osa näihin muuttoaaltoihin osallistuneista tuli Venäjältä, josta lähti vuosien 1882–1914 aikana yli kolme miljoonaa juutalaista muihin maihin pogromien takia. Aluksi juutalaisille ei ollut yhteistä motivaatiota, mutta toisesta alijasta lähtien mukana oli kansallisuusaate.

Uusi Yišuv oli monella tapaa vanhan vastakohta. Sen tärkeimmät ryhmät olivat Hoveve Tsiyyon (Siionin rakastajat) ja Bilu’im (lyhennös Raamatusta, Jes. 2:5). Hoveve Tsiyyon perustettiin Venäjällä 1880-luvun alussa, ja  Bilu’im syntyi Odessassa samoihin aikoihin. Paroni Edmund de Rothschild avusti ensimmäistä alijaa taloudellisesti. Hänellä ei ollut nationalistisia pyrkimyksiä avustamisessa, vaan avustustyö oli normaalia hyväntekeväisyystyötä, toisin kuin yleisimmissä salaliittoteorioissa esitetään.

Toinen alija (1904–1914) sai myös alkunsa Venäjän pogromeista. Kymmenessä vuodessa Palestiinaan saapui n. 10 000 siirtolaista. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa siirtolaisia oli noin 60 000. Aikakauteen liittyy menneen ihannointia; sitä on kuvattu sionismin kulta-ajaksi. Kun ensimmäisen alijan siirtolaiset olivat enimmäkseen porvarillisia, toisen alijan siirtolaiset olivat marxilaisia, ja marxilaisuus vaikuttaakin edelleen juutalaisen kibbutsiliikkeen taustalla. Ensimmäinen kibbutsi perustettiin 1910, ja sen syyt olivat taloudelliset – sen uskottiin olevan edellytys juutalaisten työllistymiselle ja juutalaisen siirtolaisuuden onnistumiselle. Tästä kuitenkin alkoi myös juutalaisen ja arabityövoiman eriytyminen ja samalla yhteisöjen eriytyminen.

Sionistien suhde arabeihin ja konfliktin synty

Sionistijohtajilla oli alun perin ihanteellinen, mutta naiivi suhtautuminen Palestiinan arabeihin. Arabien oletettiin haluavan vapaaehtoisesti liittyvän osaksi uutta yhteiskuntaa, eikä sen kansallisia ominaispiirteitä tunnistettu riittävän hyvin. Israelin poliittiset johtajat tekivät selvän eron Palestiinan arabien yksilönoikeuksien ja kansalaisoikeuksien välillä, mikä mahdollisti koko alueen vaatimisen juutalaiseen hallintaan. Suhteessa arabeihin heijastuu myös kansalliselle liikkeelle tyypillinen itsekeskeisyys, jota antisemitismi vahvisti. Sionismille oli olennaista juutalaisten pelastaminen, ja arabien ajateltiin olevan pakanoita, jotka halusivat tuhota juutalaiset. Osa haikaili myös yhteisvaltiota, Brit ha-Shalom (suom. rauhan liitto), mutta jännitteiden kasvaessa rauhanpyrkimykset hupenivat.

Sionistijohtajien naiivius Palestiinan arabeja kohtaan näkyi myös siinä, että he ajattelivat Palestiinan arabien hyväksyvän juutalaiset sen tuoman aineellisen hyvinvoinnin takia. Yleisen näkemyksen mukaan juutalaisenemmistö ratkaisisi kaikki ongelmat. David Ben-Gurion viittasi Suomeen maana, jossa vähemmistöllä oli hyvä olla enemmistön keskellä. Vähitellen asenne realisoitui, ja alettiin ymmärtää, että arabit voisivat muodostaa uhan sionistisille tavoitteille.

Nuorturkkilainen vallankumous 1908 vahvisti arabinationalismia. Sen seurauksena arabit alkoivat vaatia enemmän kansallisia oikeuksia, ja vastustus siónismia kohtaan kasvoi. Konflikti alkoi saada kansallisia piirteitä, ja arabeja alettiin kutsua myös arabeiksi pelkän asukkaan sijaan. Sionistien maanhankinnan tehostuminen yhdessä arabinationalismin kasvaessa heijastuivat arabien asenteisiin muuttaen niitä negatiivisemmiksi siirtolaisia kohtaan.

III Mandaattiaika (1920–1948)

Palestiinasta tulee Ison-Britannian mandaatti

Samaan aikaan, kun juutalaiset neuvottelivat juutalaisvaltiosta Ison-Britannian kanssa, kävivät arabinationalistit omia neuvottelujaan Britannian kanssa Mekan emiiri Husain ibn Alin (1852–1932) johdolla. Husain halusi kaikki alueet itsensä ja neljän poikansa hallintaan, mutta britit eivät suostuneet siihen. Samaan aikaan britit ja Ranska neuvottelivat salaisen Lähi-idän etupiirisopimuksen, ns. Sykes–Picot-sopimuksen, jonka mukaan Libanon, Syyria, Israel, palestiinalaisalueet, Jordania ja Irak jaettaisiin Ison-Britannian ja Ranskan hallinnon kesken.  Palestiina oli sopimuksen mukaan yhteisessä brittiläis-ranskalaisessa hallinnassa. Britannia valtasi sodan kuluessa Turkilta Palestiinan arabikapinallisten johdolla.

Ison-Britannian hallitseva sotilaallinen asema Lähi-idässä toi sille sovittua laajemmat alueet. San Remon kongressi 1920 teki Palestiinasta Ison-Britannian hallinnassa olevan mandaattialueen, jonka Kansainliitto hyväksyi heinäkuussa 1922 (Juusola, 2003: 45). Rajat määriteltiin vuonna 1923 myös Britannian ja Ranskan välillä, sekä Turkin kanssa Lausannen rauhansopimuksessa. Transjordania kuului mandaattiin, mutta sen asema oli emiiri Husainin pojan Abdullah’n (1882–1951) muodollisesti johtama emiraatti.

Balfourin julistuksen periaatteet tulivat osaksi mandaatin sääntöjä, ja hepreasta tuli sen virallinen kieli englannin ja arabian rinnalle. Säännöt tunnistivat juutalaisen kansan yhteyden Palestiinaan, mikä oli tärkeää yhteisön juutalaisille. Mandaattialueen hallinnon tuli varmistaa juutalaisten kansallisen kodin ja sen itsehallintoalueiden perustaminen. Sääntöjen mukaan tuli myös huolehtia ”kaikkien Palestiinan asukkaiden” yksilöllisistä ja uskonnollisista tarpeista.

Mandaatti oli tyypillinen ”kruunun kolonia”. Sen mukaan sekä arabien että juutalaisten aseman tuli olla alisteinen brittihallinnolle. Kun arabit eivät suostuneet Britannian ehdotukseen Palestiinan asukkaat sisältävästä lakisääteisestä neuvostosta, lainsäädäntövalta säilyi briteillä. Arabit kuitenkin vaativat demokraattisia vaaleja enemmistönsä turvaamiseksi.

Arabinationalismi

Kun Ison-Britannian mandaattialue perustettiin, myös arabinationalismi alkoi nousta. Arabit tavoittelivat Husainin pojan Faisalin johdolla omaa, suurta arabivaltiota, joka kattaisi Libanonin, Syyrian, Israelin ja Jordanian alueet. Maaliskuussa 1920 Faisal julistettiin Damaskoksessa Syyrian ja Palestiinan kuninkaaksi, mutta ranskalaiset joukot ajoivat hänet pois. Myöhemmin britit lahjoittivat hänelle korvaukseksi Irakin kuninkuuden.

Suur-Syyria-toiveen vahvistuminen sai aikaan juutalaisvastaisia levottomuuksia Palestiinassa. Arabit vastustivat Balfour-julistusta, ja sionismia vastustettiin laajasti kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Levottomuuksien vuoksi britit joutuivat tekemään myönnytyksiä arabeille, eli tasapainottamaan politiikkaansa. Vuonna 1922 Britannian hallinto julkaisi ”Churchillin valkoisena paperina” tunnetun asiakirjan, jonka mukaan koko Palestiinan aluetta ei muutettaisi juutalaisten kansalliseksi kodiksi eikä juutalainen kansallisuus olisi pakollinen kansalaisominaisuus. Balfour-julistus säilyi, ja Transjordania erotettiin muusta mandaatista arabien käyttöön.

Transjordanian sulku aiheutti närää sionisteissa, ja britit joutuivatkin antamaan myös heille tilaa poliittisessa päätöksenteossaan. Britannia ei koskaan suhtautunut suopeasti omaan arabivaltioon, ja Transjordanian erottaminenkin tähtäsi pohjimmiltaan arabien itsenäisyyshaaveiden vähentymiseen.

Yišuvin kehitys mandaatin aikana

Ison-Britannian mandaatti loi pohjan sekä juutalais- että Palestiinan arabiyhteisön muodostamiselle. Rajaamalla Palestiinan erilliseksi maantieteelliseksi yksiköksi se edisti nimenomaan palestiinalaisen arabi-identiteetin muotoutumista. Tähän vaikuttivat erityisesti Palestiinan kansalaisuuden juridinen tunnustaminen ja henkilökortit. Vuonna 1922 perustetussa juutalaistoimistossa (Jewish Agency), kehittyi Yišuvin hallitus (ha-sokhnut ha-yehudit), joka edusti yhteisöä suhteessa mandaattihallintoon. Alueella järjestettiin vaalit vuonna 1920, joihin osallistui n. 70 prosenttia alueen juutalaisista. Niiden pohjalta luotiin parlamentti (asefat ha-nivharim) sekä kansallisneuvosto (va’ad ha-leumi), ja toimeenpanovalta jaettiin juutalaistoimiston ja kansallisneuvoston kesken.

Yišuvilla oli oma koulujärjestelmänsä ja oikeus omaan verotukseen. Vuonna 1920 perustettiin sosialistinen ammattijärjestö Histadrut, jolla oli myöhemmin hallitseva asema myös Israelin valtiossa. Histadrutin tehtäviä olivat terveydenhuolto, vakuutus- ja pankkitoiminta sekä teollisuuslaitokset, mikä sulki Palestiinan arabit vähitellen juutalaisten työmarkkinoiden ulkopuolelle. Koulutusta tukemaan perustettiin vu0onna 1925 Jerusalemin heprealainen yliopisto, joka huolehti hepreankielisestä korkeakouluopetuksesta.

Maanhankinnasta vastasi 1901 perustettu Keren Kajemet (ha-qeren ha-kayemet le-Yisrael), joka siirsi maan kansalliseen omistukseen ja kielsi sen myymisen muille. Tärkeää juutalaisyhteisön säilymiselle oli myös puolustusjärjestö Haganan perustaminen vuonna 1920, joka sai virallisen aseman ja pysyvyyden vuoden 1936 arabikapinan aikana. Näin Israelilla oli lähes valmis valtiokoneisto jo ennen sen itsenäistymistä 1948.

Yišuvin tärkein tavoite juutalaisen enemmistön saavuttamiseksi Palestiinassa toteutui pikkuhiljaa, vaikka arabit pyrkivätkin estämään siirtolaisuutta ja maanhankintaa. Juutalaisten oli toimittava ripeästi, sillä he pelkäsivät arabien itsenäistyvän ennen juutalaisten enemmistöä.

Neljäs alija (1924–1928) ja viides alija (1930–1939) eivät olleet ensisijaisesti ideologisia, ja ne toivat Palestiinaan paljon porvaristoa, mikä oli edellytys juutalaisen talouselämän kehittymiselle. Vaikka kaksi viimeistä muuttoaaltoa toi suuren määrän siirtolaisia Palestiinaan, sillä ei kuitenkaan ollut huomattavaa vaikutusta kehittymässä olevaan poliittiseen järjestelmään.

Vasemmistosionismi ja revisionismi

Vasemmistosionismi sai 1920-luvun alussa uuden kilpailijan, revisionismin eli oikeistosionismin. Sen perustaja oli Vladimir (Ze’ev) Jabotinsky, jota pidetään Israelin oikeiston henkisenä isänä. Hän erosi tehtävästään sionistisessa liikkeessä vastalauseena valkoisen paperin hyväksymiselle, ja perusti revisionistisen puoleen 1925.

Revisionismi vastusti maan jakamista. Sen mukaan juutalaisilla oli oikeus koko maahan, mukaan lukien Jordanjoen itäpuolinen alue. Siinä, missä vasemmistosionismille oli tärkeää sionismin vähittäinen edistyminen ja diplomatia, revisionisteja ajoi eteenpäin ehdottomuus, aseellisen konfliktin välttämättömyys ja realistisempi käsitys arabien vastustuksesta.

Jabotinskyn käsityksessä korostuivat voima, kuri ja johtajan ihailu. kansalla oli merkittävä asema hänen silmissään. Hänen näkemyksensä mukaan rotu olisi perusta puhtaalle kansakunnalle. Arabien vastarinta olisi murrettavissa voimalla ja konfliktin ratkaisu eli Israelin valtion synty tapahtuisi ”rautamuurin suojassa”.  Vasemmistosionistinen enemmistö ei ollut valmis käyttämään väkivaltaa valtion saavuttamiseen, ja pikkuhiljaa nämä ryhmät etenivät ääripäihin, jopa sisällissodan partaalle aina itsenäisyyssotaan eli 1940-luvun loppuun mennessä.

Vuoden 1929 levottomuudet ja arabikapina (1936–1939)

Brittihallinnon nimittämä mufti Hajj Amin Husain (1895–1974) johti Palestiinan arabien kansallista liikettä. Muftin vallanhalu oli liikkeelle tuhoisa. Vuonna 1929 syntyi kiistoja Jerusalemin pyhistä paikoista arabien ja juutalaisten kesken. Alueella sijaitsivat Itkumuuri, Kalliomoskeija ja al-Aqsan moskeija. Vuoden 1929 kuluessa kiistat yltyivät siihen pisteeseen saakka, että muslimit tekivät suurhyökkäyksen juutalaisiin kohteisiin ympäri maata elokuussa 1929. Suurin veriteko tehtiin Hebronissa, jossa koko kaupungin ikiaikainen juutalaisyhteisö tuhottiin täysin. Juutalaisen palasivat Hebroniin vasta vuoden 1967 sodan jälkeen.

Vuonna 1936 alkoi suuri arabikapina, joka kohdistui sekä juutalaisia että brittejä vastaan. Sen tärkein syy oli natsien valtaannousu, joka synnytti valtavan muuttoaallon Palestiinaan, mikä herätti Palestiinan arabeissa huolen juutalaisvaltion synnystä. Toinen syy kapinaan oli muiden arabivaltioien itsenäistyminen. Irak ja Saudi-Arabia saavuttivat itsenäisyyden 1932 ja Egypti 1936. Kapinan kolmantena syynä on toiminut Palestiinan sosiaalinen ja taloudellinen menestys, kun juutalaisten maanhankinta jätti maattomiksi, mikä lisäsi sosiaalista jännitystä.

Kansannousu alkoi yleislakolla ja hyökkäyksillä juutalaisiin kohteisiin, ja se laajeni pian myös koskemaan brittihallintoa. Arabit perustivat Arabien kansallisen komitean, jota johtamaan nousi mufti Amin al-Husaini. Komitea oli arabien tärkein poliittinen vaikuttaja Israelin valtion itsenäistymiseen saakka ja sillä oli merkittävä rooli vuosien 1936–1939 kapinassa.

Heinäkuussa lordi Robert Peelin (1867–1937) johtama komitea ehdotti konfliktin ratkaisuksi mandaattialueen jakoa juutalais- ja arabivaltioiksi, mikä oli ensimmäinen virallinen ehdotus Palestiinan jaosta. Kartassa juutalaisvaltioon kuuluisivat osa rannikkotasankoa ja Galilea, ja arabivaltioon maan eteläosat ja Transjordania. Jerusalemista Tel Aviviin ulottuva kaistale olisi edelleen osa brittimandaattia ja brittien hallinnassa. Palestiinan arabien johto torjui Peelin komitean ehdotuksen, mutta emiiri Abdullah suhtautui siihen myötämielisesti, sillä se olisi laajentanut hänen alueitaan. Sionistinen liike hyväksyi ehdotuksen David Ben-Gurionin johdolla. Ehdotuksen saama vastustus sai britit kuitenkin luopumaan aikeesta.

Syyskuussa 1937 kapina jatkui, mutta sen johtajan paettua Syyriaan siltä puuttui selkeä poliittinen johto, mikä johti vähitellen sen laantumiseen. Pahinta tuhoa kapinassa aiheutti arabien keskinäinen väkivalta, missä menehtyi enemmän arabeja kuin juutalaisia ja brittejä vastaan taisteltaessa.

Kapinalla oli suuri vaikutus Palestiinana arabiyhteiskunnalle (Juusola 2003:54). Sen aikana kuoli 4000–6000 arabia, ja jopa 30 000 joutui pakenemaan. Talous raunioitui ja poliittinen johto joutui vankeuteen tai menehtyi. Klaanien riidat torppasivat mahdollisuuden oman valtion perustamiseen, kun ne estivät yhtenäisen kansallisen johdon synnyn. Toisaalta kapina nosti sankarimielialaa arabien keskuudessa ja oli näin osaltaan mukana luomassa kansallista identiteettiä.

Kapinassa kuoli myös juutalaisia, ja se jätti jälkensä myös Yišuviin. Juutalaisyhteisöä se hyödytti kuitenkin sekä taloudellisesti että sotilaallisesti, kun juutalaisen työn periaate pystyttiin toteuttamaan entistä tehokkaammin, ja sotilaalliset organisaatiot kehittyivät. Haganasta tuli juutalaistoimiston rahoittama kansallinen järjestö, joka puolusti siirtokuntia ja teki kostoiskuja arabikohteisiin. Hagana teki tiedustelua brittien hyväksi, ja juutalaiset toimivat mandaattihallinnon poliiseina. Yišuvin toiminta pyrki parantamaan sen poliittista asemaa sodanjälkeisessä tilanteessa. Kapinan antama sotilaallinen kokemus vahvisti Yišuvia sotilaallisesti ja loi pohjan sen aseelliselle voimalle (Juusola 2003: 55).

Vuoden 1939 valkoinen paperi ja toinen maailmansota

Vuoden 1939 valkoisen paperi eli toinen valkoinen paperi oli Ison-Britannian julkaisema julistus vuonna 1939, joka muutti jyrkästi Ison-Britannian kansainvälisen politiikan perusteita. Sen tavoitteena oli arabien enemmistövaltaan perustuva Palestiina. Siinä luvattiin arabeille, että juutalaisenemmistöä ei syntyisi ilman arabien tahtoa. Se rajoitti tuntuvasti juutalaisten maahanmuuttoa ja maanhankintaa, ja sen mukaan siirtolaisuuteen vaadittaisiin arabien suostumus.

Valkoisen paperin syntyyn vaikutti merkittävästi Palestiinan kysymyksen kytkeytyminen yhä jyrkemmin osaksi maailmanpolitiikkaa. Arabien tuki oli briteille juutalaisten tukea tärkeämpää, sillä britit pelkäsivät arabien tukea Saksalle ja oman vaikutusvaltansa vähentymistä alueella. Tähän vaikutti Palestiinan konfliktin kehitys kaikkia arabeja yhdistäväksi kysymykseksi (arab. qadiyyat Filastin). Valkoinen paperi oli voitto arabeille, jotka vaativat juutalaisen siirtolaisuuden lopettamista entistä ponnekkaammin. Sionisteille paperi oli pettymys kiristyvässä Euroopan tilanteessa, ja se merkitsi heille Balfourin julistuksen periaatteiden mitätöintiä.

Juutalaiset tukivat silti Isoa-Britanniaa toisessa maailmansodassa, ja sen joukoissa palveli n. 10 000 juutalaista. Arabimaat puolestaan tukivat sodassa Saksaa, joka yllytti heitä kapinaan brittejä vastaan. Mufti Amin al-Husaini, jolla oli läheiset välit Hitleriin, julisti fatwan, jonka mukaan kaikkien arabien olisi noustava jihadiin brittejä vastaan. Lopussa arabit kävivät sotaa myös akselivaltoja vastaan. Liittoutuminen Isoa-Britanniaa vastaan johti lopulta valkoisen paperin tuhoon ja brittien siirtymiseen suopeammaksi sionistien politiikalle. Eniten Palestiinan alueen kehitykseen vaikutti kuitenkin holokausti, joka oli sionisteille todellinen voimanlähde. Se myös muokkasi länsimaiden yleisen mielipiteen suotuisaksi uuden juutalaisvaltion synnylle.

David Ben-Gurion seurasi tarkasti holokaustin vaikutuksia Yišuvin asemaan. Kristalliyön jälkeen hän alkoi painottaa sionismin menestystä juutalaisten lopullisen kohtalon ratkaisijana. Sodan jälkeen Palestiinaan muutti 2 miljoonaa juutalaista, ja prioriteetiksi tuli mahdollisimman nopea juutalaisvaltion perustaminen alueelle kuin suinkin.

YK ehdottaa Palestiinan jakoa

Sodan jälkeen ratkaisevaa oli Yhdysvaltain tuki sionisteille. Tärkeänä tekijänä oli amerikanjuutalaisten arvovalta painostusryhmänä sionistien puolesta. Myös Arabiliitto perustettiin Kairossa 1945. Sodan aikana sotilasjärjestöt Irgun ja Lehi aloittivat brittijoukkojen vastustamisen. Hagana tuki aluksi brittijoukkoja, mutta siirtyi lopulta sionistijärjestöjen puolelle tarkoituksenaan painostaa Isoa-Britanniaa päästämään suurempi määrä siirtolaisia maahan ja luopumaan valkoisen paperin 1929 periaatteista.

Iso-Britannia joutui alakynteen suhteessa Palestiinaan, myönsi tappionsa 1947 ja jätti ongelman Yhdistyneille kansakunnille. YK:n yleiskokous 29.11.1947 ehdotti Palestiinan mandaattialueen jakoa juutalais- ja arabivaltioksi (YK:n päätöslauselma 181), ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto tukivat ehdotusta.

Ehdotuksen mukaan Jerusalem pyhine paikkoineen olisi kansainvälisessä hallinnassa, juutalaisvaltio rannikolla, Negevissä ja Galileassa, ja arabivaltio etelärannikolla, Jordanjoen länsirannalla ja lopuilla Galilean alueilla. Ehdotus oli vaikea toteuttaa, sillä alueella oli 500 000 juutalaisen lisäksi 400 000 arabia, ja Jerusalemissa lisäksi 100 000 juutalaista. Ben-Gurion tiesi ehdotuksen johtavan sotaan. Silti hän hyväksyi sen, sillä pienikin juutalaisvaltion hyväksyntä oli hänelle tärkeintä. Arabeille ehdotus oli pettymys, ja Arabiliitto julisti sen toteuttamisen johtavan sotaan.

IV Israelin synty

Sisällissota ja Israelin itsenäisyysjulistus

Välittömästi YK:n jakoehdotuksen jälkeen syttyi sisällissota Palestiinan arabien ja juutalaisten välillä. Arabit järjestivät yleislakon ja hyökkäsivät juutalaisia ja brittijoukkoja vastaan. Päävastuu juutalaisten puolustamisesta oli Haganalla, ja puolustusta johti David Ben-Gurion, joka johti juutalaistoimistoa. Haganasta erillään olivat vielä Irgun ja Lehi, ns. Stern-liiga.

Arabien organisaatio oli hajanaisempi: sen johtajat olivat maanpaossa eikä sillä ollut yhtenäistä armeijaa. Joukoista tärkeintä, Pyhän sodan armeijaa, johti muftin sukulainen Abd al-Qadir al-Husaini, minkä lisäksi Arabiliitto oli perustanut vapaaehtoisarmeijan nimeltään Arabien vapautusrintama. Ennen huhtikuuta 1948 juutalaiset olivat puolustuskannalla, mutta silloin sodan luonne muuttui uuden strategian myötä.

Hyökkäys alkoi huhtikuussa 1948. hajanaiset arabijoukot kukistettiin nopeasti. Huhtikuun alussa käytiin tärkeä al-Kastalin taistelu, jossa kukistui arabijoukkojen tärkein johtaja abd al-Qadir al-Husaini, mikä heikensi ratkaisevasti arabien taistelumoraalia. Yasinin kylän valtaus 9.4.1948, jossa menehtyi siviilejä, sai aikaan sen. että ympäröivät maat alkoivat kokea painostusta liittyä sotaan. Yišuv valtasi sodan lopussa TIberiaksen, Haifan ja Jaffan ja voitti sodan ylivoimaisesti.

Juutalaisten voiton syitä olivat yhteisöjen väliset erot, arabien lukutaidottomuus ja kouluttamattomuus, sekä se, että kristityt ja druusit eivät halunneet liittyä islamilaiseen taisteluun ja valitsivat lopulta juutalaisen puolen. Arabijoukot olivat hajanaisia, ja niitä häiritsivät klaanierimielisyydet. Yišuv puolestaan oli yhtenäinen ja kansallisesti yhtenäinen kokonaisuus, joka koki taistelevansa henkensä edestä.

Mandaatti päättyi keskiyöllä 14.5.1948. Väliaikaisen neuvoston kokouksessa Tel Avivissa luettiin itsenäisyysjulistus, minkä määritti mandaatin päättyminen. Kummatkin suurvallat, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, tunnustivat heti juutalaisvaltion.

Arabimaiden ristiriitaiset tavoitteet

Arabimaiden tappiota selittävät niiden ristiriitaiset tavoitteet. Ympärysmaiden arabit eivät olleet valmiita auttamaan Palestiinan arabeja ennen kuin paine kasvoi liian kovaksi brittijoukkojen poistuttua alueelta.

Yišuvilla oli tavoitteenaan löytää arabiosapuoli, joka olisi valmis Palestiinan jakoon juutalaisten ja arabien kesken. Transjordaniaa johti tuolloin emiiri Abdullah (1882–1951). Transjordania oli itsenäistynyt 1946, ja siitä oli tullut Jordanian hašimilainen kuningaskunta. Abdullah oli ainoa arabijohtaja, joka oli valmis hyväksymään jaon. Hänen pahin vihollisensa oli mufti, joka ei hyväksynyt jakoa. Transjordanian armeija eli Arabilegioona oli myös vahvin arabiarmeija, ja se oli syytä pitää taisteluiden ulkopuolella.

Neuvottelut Yišuvin ja Abdullahin välillä alkoivat 1946, ja niiden tuloksena saavutettiin yhteisymmärrys Palestiinan jaosta juutalaisten ja arabien kesken. Briteille jako oli mieluinen, parempi kuin muftin Palestiina (Juusola 2005: 67). Israelin hyökättyä Jerusalemiin Abdullah koki velvollisuudekseen puolustaa sitä uskonnollisista syistä, sillä siellä sijaitsivat myös islamin pyhät paikat.

Egypti ja Jordania olivat kilpailijoita, ja ne vastustivat toistensa vaikutusvaltaa. Syyria puolestaan pelkäsi Abdullahin joukkojen marssivan Damaskokseen, jos sen armeija heikentyisi, mistä syystä se vältteli kovia taisteluita Israelia vastaan.

Vaikka virallinen syy arabijoukkojen hyökkäykseen oli juutalaisvaltion tuhoaminen, todellisuudessa sodan päämääristä vallitsi erimielisyys, eikä niiden voima olisi riittänyt voittoon. Vaikka arabimaat olisivat voittaneet, mitään Palestiinan valtiota ei olisi syntynyt, sillä ne olisivat jakaneet maan keskenään. Todellisuudessa tarkoitus oli syrjäyttää Jerusalemin mufti palestiinalaisten johtajana (Juusola 2005: 68).

 

Israelin itsenäisyyssota

Arabit hyökkäsivät vastaperustettuun Israelin valtioon heti itsenäisyysjulistuksen jälkeen 15.5.1948. Hyökkääjämaita oli viisi: Egypti, Jordania, Syyria, Libanon ja Irak. Joukkojen suuruudeksi arvioitiin n. 20 000–30 000 henkeä. Arabit olivat sodan alussa Israelia paremmin aseistettuja, ja sen alkuvaiheet olivat kriittisiä Israelin selviytymistä ajatellen. Jordania menestyi aluksi hyvin, ja sen onnistui vallata Itä-Jerusalem Israelilta.

Kesän aikana tapahtunut muutos asevarustelussa käänsi sodan kulun Israelin eduksi. YK oli asettanut maille asesaarron, jota Israelin onnistui kiertää arabeja paremmin sodan aikana. Israelilla oli arabeja parempi rahoitus ja paremmat kansainväliset yhteydet. Sen armeijalla oli parempi johto ja paremmat huoltoyhteydet. Ensimmäinen aselepo solmittiin 11.6.1948, ja sen aikana laadittiin YK:n uusi rauhansuunnitelma, jossa Palestiina jaettaisiin Israelin ja Jordanian kesken, ja marraskuun 1947 jakoehdotuksesta luovuttaisiin. Egypti rikkoi aselevon 8.7.1948, ja sota alkoi uudestaan. Aselevon jälkeen Israelin asema parantui, ja se pääsi hyökkäämään ja laajentamaan alueitaan.

Kymmenen päivän taisteluiden jälkeen saatiin toinen, pidempi aselepo, joka kesti lokakuun puoleenväliin asti. Arabimaiden keskinäiset konfliktit tuhosivat heidän yhtenäisyytensä. Jordania pyrki liittämään osia Palestiinasta itseensä, mitä Arabiliiton johtajamaa Egypti ei hyväksynyt. Egypti painosti Arabiliiton perustamaan mufti Amin al-Husainin johtaman ”Koko Palestiinan hallituksen” Gazaan. Vastalauseena Abdullah perusti ”palestiinalaisen kansallisen kongressin” Jordanian pääkaupunkiin Ammaniin. Yritykset perustaa yhtenäinen palestiinalaishallinto kaatuivat arabimaiden keskinäisiin riitoihin. Koko Palestiinan hallitus menetti pian merkityksensä ja joutui pakenemaan Kairoon.

Heinäkuussa 1948 Israelin johdolle varmistui, että se tulisi voittamaan sodan. Sodan lopussa sen tavoitteena oli parantaa sodanjälkeistä asemaa. Jordaniaan ei koskettu, sillä se olisi voinut ärsyttää brittejä, joten Israel suuntautui kohti Egyptiä.

Lokakuun 15. päivä Israel hyökkäsi Egyptin valtaamille alueille, mistä lähtien sodasta tuli Israelin ja Egyptin välinen sota. Jordania ei halunnut auttaa kilpailijaansa Egyptiä, mistä johtuen se joutui jatkamaan kamppailua yksin. Israel hyökkäsi myös pohjoiseen, ja Arabilegioona riisui aseista muftin Pyhän sodan armeijan valtaamillaan alueilla. Kolmas aselepo astui voimaan 7.1.1949, jolloin sota oli käytännössä ohi.

Sodan seuraukset

Israelin itsenäisyyssota päättyi Israelin riemuvoittoon ja arabimaiden katkeraan tappioon. Israel onnistui laajentamaan maa-alaansa puolesta noin neljään viidesosaan. Äänekäs vähemmistö oli pettynyt siihen, ettei Israel ollut onnistunut valloittamaan Jordanialta Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia. Sota oli silti raskas myös Israelille, sillä se menetti sodassa noin prosenttia vastaavan määrän väestöstään, 6000 henkeä, joista 2000 oli siviilejä.

Poliittisesti Israelille oli tärkeää, ettei palestiinalaisvaltiota syntynyt, vaan suurin osa palestiinalaisalueista siirtyi Jordanialle. Voidaan sanoa, että Israelin ja Abdullahin näkemys Palestiinan jaosta toteutui. Voitto toi Israelille itseluottamusta, mikä yhdisti Israelia ja loi pohjan demokraattiselle järjestelmälle. Sodan jälkeen Israel sai tukea kansainväliseltä yhteisöltä ja maailman juutalaisilta, mistä seurasi ripeä talouskasvu. Toisaalta heillä oli vastassaan vihamielinen arabiyhteisö ja pakolaisongelma. Voimankäyttöä korostava traditio oli myös uhka rauhanneuvotteluille.

Arabimaille sodasta seurasi ongelmia; hajanaisuutta, länsimielisiä johtajia syytettiin, ja seurasi vallankumouksia. Palestiinalaisväestöstä kehittyi uhka Jordanian hašimidynastialle, ja heinäkuussa 1951 tapahtunut Abdullahin murha vaikeutti rauhanneuvotteluja. Toisaalta sodan ansiosta Jordania sai edes osan Palestiinaa.

Konflikti oli alun perin osa siirtokuntalaisten ja alkuperäisasukkaiden välinen kiista, ja samalla kahden nationalistisen liikkeen välinen konflikti. Itsenäisyyssota teki siitä alueellisen ja valtioiden välisen konfliktin. Sisäkkäin olivat ’Palestiinan kysymys’ ja Israelin ja arabimaiden välisiä erilliskysymyksiä. Palestiinan kysymyksessä oli kyse kahdesta asiasta – oikeudesta Israelin olemassaoloon, sekä pakolaiskysymyksestä. Israelin ja arabimaiden kysymyksessä taas oli kysymys rajoista. Sota teki Palestiinasta uuden geopoliittisen kokonaisuuden, ja mandaattialueesta syntyi Israelin valtio. Jordanjoen länsiranta tuli osaksi Jordaniaa ja Egypti miehitti Gazan kaistan.

Pakolaisongelman synty

Israelin itsenäisyys oli Palestiinan arabeille katastrofi (arab. al-nakba). Palestiinan n. 1,3 miljoonasta arabista n .700 000 pakeni tai menetti kotinsa sodan ansiosta vuosien 1947–1949 aikana, mistä muodostui tärkeä osa palestiinalaista identiteettiä (Juusola 2005: 73). Sodan lopputulos merkitsi Palestiinan arabiyhteiskunnan tuhoa.  Se oli takaisku sen kansalliselle liikkeelle.

Pakolaiskysymyksestä tuli osa molempien osapuolten propagandataistelua. Israelilla ja arabeilla oli kaksi toisensa poissulkevaa tulkintaa: arabien mukaan sionistien alkuperäissuunnitelma oli karkottaa kaikki arabit, kun taas Israelin tulkinnan mukaan arabit lähtivät kodeistaan arabijohdon ja arabimaiden kehotuksesta. Israel myönsi vain 500 000 pakolaisen olemassaolon, kun taas arabit puhuivat yli miljoonasta. Arvio 700 000 pakolaisesta perustuu brittien ja YK:n arvioon.

Ensimmäinen pakolaisaalto lähti liikkeelle välittömästi sisällissodan alettua marraskuussa 1947. Ensimmäiset lähtijät tulivat ylemmistä luokista ja heille tarjottiin paikkoja sukulaistensa luota toisista arabimaista. He olivat vapaaehtoisia lähtijöitä, joiden joukossa oli paljon arabimaiden johtoa ja koulutettua väestöä. Ainoa selvä karkotus oli Haganan toimeenpanema karkotus Kesareassa helmikuussa 1948.

Varsinainen massapako syntyi huhtikuussa 1948, kun Yišuv alkoi hyökätä puolustamisen sijaan. Syy massapakoon oli Der Yasinin kylän joukkomurha huhtikuussa 1948.  Arabijohtajilta tuli ristiriitaista tietoa: toisinaan arabit pakotettiin lähtemään, toisinaan jäämään juutalaisten alaisuuteen. Haifassa johtajat vaikuttivat itse selkeästi pakoon kannattaen arabien evakuoimista. Juutalaiset näkivät paon mainehaittana ja pyrkivät estämään sen.

Konfliktin levitessä maidenväliseksi asenteet kovenivat ja Israelin politiikka sai enemmän etnisen puhdistuksen piirteitä. Arabit eivät enää halunneet lähteä liikkeelle eivätkä arabivaltiot sallineet heidän tulla alueilleen. Virallista karkotuspäätöstä ei silti vielä tehty.

Kesästä 1948 lähtien pakolaisia ei enää otettu takaisin. Israel pyrki estämään paluun tuhoamalla karkotetut kylät ja perustamalla juutalaisia kyliä karkotettujen kylien tilalle. Kansainväliset vaatimukset paluun sallimisesta tuottivat YK:n päätöslauselman 194, jonka mukaan oikeus paluuseen tuli sallia niille pakolaisille, jotka halusivat palata kotiin ja ”elää rauhassa naapureidensa kanssa”. Rauhanneuvottelujen ehdoksi pantiin pakolaiskysymyksen ratkaisu, ja kesällä 1949 Israel ilmoitti ottavansa vastaan 70 000 pakolaista.

Mitä pitemmälle konflikti eteni, sitä hallitsevampi oli Israelin rooli sen edistymisessä. Mitään konkreettista todistetta sionistien yhtenäisestä ja ennalta tehdystä karkotussuunnitelmasta ei ole löytynyt, vaan todisteet osoittavat tilanteen olevan päinvastainen. Joukkopako oli silti Israelin kannalta mieluinen ja toivottu asia. Pakolaiskysymys on Israelille historiallinen taakka, jonka käsittely on edelleen kesken.

Rauhanneuvottelut

Vuoden 1948 sotaa seuranneissa neuvotteluissa Palestiinan arabeilla oli vain marginaalinen rooli. Tärkein kansallinen johtaja Hajj Amin al-Husaini nousi Arabiliiton palestiinalaisasioiden johtoon. Pakolaisten johtajilla oli yhteyksiä Israelin ulkoministeriöön, mutta näillä yhteyksillä ei juuri ollut käytännön merkitystä. Diplomaattinen toiminta käytiin Israelin ja arabivaltioiden välillä.

Viralliset rauhanneuvottelut alkoivat Rodoksella 13.1.1949. Neuvotteluja käytiin etukäteen jo sodan aikana kahden kesken sekä YK:n neuvottelemina. Huhti-syyskuussa 1949 käytiin Lausannen kansainvälinen rauhankongressi. Kevään ja kesän neuvottelut johtivat aseleposopimuksiin, joiden jälkeen oli tarkoitus luoda varsinaiset rauhansopimukset. Niitä ei kuitenkaan saatu luotua vuosikymmeniin.

Neuvotteluiden suurimmat ongelmat olivat rajat ja pakolaiskysymys. Israel korosti aselepolinjojen merkitystä ja väestösuhteita, kun taas arabit painottivat YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaa 181, jonka he olivat ensin hylänneet. Israelilla ja arabeilla oli kiista siitä, kumpi oli vastuussa pakolaiskysymyksestä. Israel painotti arabien vastuuta ja arabit Israelin. Israel ei kuitenkaan halunnut pakolaisia takaisin mailleen ennen kansainvälisen yhteisön painostusta.

Sodan jälkeen yhä useampi arabimaa olisi ollut valmis tunnustamaan Israelin. Neuvotteluissa yhteys menetettiin ja asenteet kovenivat. Rauhan esteenä olivat konkreettiset kysymykset rauhanehdoista, ei Israelin olemassaolon oikeutus.

Ensimmäinen aseleposopimus solmittiin Israelin ja Egyptin välille 24.2.1949. Egypti jäi miehittämään Gazaa, jolta Israel vetäytyi. Egyptin asenne Israelia kohtaan oli jyrkempi kuin Libanonin, jonka kanssa Israel solmi aseleposopimuksen helposti. Libanonilaiset olivat halukkaampia myönnytyksiin.

Jordanian ja Syyrian aseleposopimukset olivat huomattavasti haastavampia solmia, ja Irakin kanssa ei edes neuvoteltu. Jordanian suhteen Israelin onnistui tehdä kompromisseja, kuten hyväksymään Jerusalemin jaon Israelin ja Jordanian kesken.

Israelin ja Jordanian neuvottelut jatkuivat Abdullahin murhaan asti, josta vastuussa oli hänen suuri vihollisensa mufti Amin al-Husaini (Juusola 2005: 81). Abdullahin suunnittelema erillisrauha ei toteutunut, sillä hänen asemansa oli liian heikko. Lisäksi Jordanian palestiinalaiset vastustivat rauhaa.

Syyrian kanssa aseleposopimus solmittiin viimeisenä. Syyria suojeli sodassa omia rajojaan, toisaalta hallitsemiaan pieniä osia mandaatista. Syyria olisi halunnut Israelilta laajemmat alueet kuin mihin David Ben-Gurion olisi ollut valmis. Aseleposopimus syntyi 20.7.1949, mutta rauhansopimus jäi solmimatta. Ben-Gurionia syytettiin haluttomuudesta rauhaan, mutta valtionmuodostus oli hänelle rauhansopimuksia tärkeämpää. Hän katsoi, että aika olisi Israelin puolella ja kansainvälinen yhteisö unohtaisi rajat ja pakolaiskysymyksen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan rajoista kiistellään vielä tänäkin päivänä.

Lähde: Hannu Juusola: Israelin historia, s. 5–83. Gaudeamus 2005.

Kandidaatintutkielma

 Rauha Lähi-itään?

Abraham Accords -rauhansopimukset Benjamin Netanjahun puheen kautta tarkasteltuina

Martta Ylätalo

Kandidaatintutkielma

Kulttuurien tutkimuksen kandiohjelma

Lähi-idän ja islamin tutkimus

Helsingin yliopisto

Ohjaajat: Riikka Tuori ja Sylvia Akar

Kevät 2023

Tiivistelmä

1.    Johdanto

Tässä tutkielmassa tarkastelen Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun Abraham Accords -rauhansopimusten julkistuspuhetta 15. syyskuuta 2020 Yhdysvaltain pääkaupungissa Washington D.C.:ssä. Tutkimuskysymykseni ovat: miten Netanjahu puhuu rauhasta, kuinka hän sen esittelee, ja mitä hän puheen avulla haluaa maailmalle viestittää rauhansopimusten merkityksestä. Lisäksi vertailen puhetta Netanjahun puheeseen rauhasta ennen Gazan sotaa YK:n yleiskokouksessa 29. syyskuuta 2014.

Laadin kandidaatintutkielman osana humanististen tieteiden alempaa korkeakoulututkintoa ja Lähi-idän ja islamin tutkimuksen proseminaaria. Olen työstänyt aihetta mielessäni pitkään ja suorittanut aihetta tukevia opintoja reilun viiden ja puolen vuoden ajan. Israelin, Arabiemiraattien ja Bahrainin väliset Abraham Accords -rauhansopimukset valikoituivat aiheekseni suhteellisen nopeasti niiden julkitulon jälkeen, ja Lähi-idän tutkimuksen menetelmäopintojen kurssilla sain idean diskurssianalyysista aiheeseen sopivaa menetelmää tutkittaessa. Diskurssianalyysi perustuu ajatukseen, että kaiken ympärillämme tapahtuvan aiheuttaa puhe. Puheaktilla luomme sosiaalisia konstruktioita eli todellisuutta ympärillemme, ja tietynlainen tapa puhua aiheesta tuottaa diskurssin.

Abraham Accords -sopimukset ovat tuore esimerkki siitä, mihin suora diplomatia parhaimmillaan kykenee. Monet Israelin juutalaisista ovat odottaneet rauhaa arabimaiden kanssa vuosikymmeniä, ja nyt odotus vihdoin palkitaan. Taustatyö oli lopulta melko nopea, kun siihen valittiin välittäjiksi selkeitä ja määrätietoisia toimijoita. Näin nopea ja toimiva rauhanvälitys on ollut mahdollista vain tässä aikaikkunassa, kun neuvottelijoina ovat olleet suoriin kahdenvälisiin suhteisiin erikoistuneet taustatekijät, tässä tapauksessa Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin vanhempi neuvonantaja Jared Kushner ja hänen assistenttinsa. Puheesta huokuu ylenpalttinen kiitollisuus välittäjätahoja kohtaan, ja jotkin sen osuudet tuovat tämän erityisesti ilmi. Netanjahu mainitsee puheessaan myös rauhan tuomia etuja, kuten taloudelliset hyödyt alueelle ja yhteistyön maailmalla jylläävän koronaviruksen suhteen. Rauha on kuitenkin hänen pääteemansa, ja Israelin kulttuurihistorialliset diskurssit säestävät tätä teemaa.

Rauhansopimukset syntyivät kiistanalaisessa tilanteessa, jossa Israelin oikeistosionistinen hallitus oli omine lupineen liittämässä osia Länsirannasta itseensä kansainvälisen yhteisön näkemysten vastaisesti, ja tämä herätti muut alueen toimijat. Yhdistyneiden arabiemiirikuntien suurlähettiläs joutui julkaisemaan tätä vastustavan avoimen mielipidekirjoituksen Israelin päämediassa, ja tästä välittäjätahot saivat kimmokkeen korvata alueliitokset juutalaisen valtion tunnustamisella vastineeksi rauhasta. Oikeistosionistit olivat tästä raivoissaan, ja Netanjahu joutuu käyttämään puheessaan valtavasti tarmoa ja energiaa saadakseen heidän siipensä rauhoittumaan. Tästä syystä monissa hänen puheensa diskursseissa on uskonnollinen silaus. Selkein esimerkki voidaan nähdä viittauksessa monen uskontokunnan yhteisiin kirjoituksiin, heprealaisen Raamatun psalmin jakeeseen[1], jolla hän pyrkii paitsi rauhoittamaan maansa sionistista oikeistoa myös oikeuttamaan Israelin toisinaan suhteettomankin voimankäytön.

Tässä analyysissä puheen sisällöstä ovat valikoituneet diskursseiksi rauhan merkitys Israelille, taistelun hinnan ymmärtäminen ja veljen menetyksen tuoma henkilökohtainen suru, suuret taloudelliset hyödyt alueelle, yhteistyön Arabiemiraattien ja Bahrainin kanssa muun muassa parhaillaan maailmalla jylläävän koronaviruksen suhteen, Israelin oikeutus omaan maahansa Daavidin psalmin lainauksen kautta ja juutalaisen uudenvuoden mainitseminen uuden aikakauden symbolina. Näitä käsittelen kohdassa 5.2 Diskurssien merkitykset, ja otan yhden niistä läheisempään tarkasteluun kohdassa 5.4 Israelin kulttuurihistoriaan liittyvät diskurssit.

Netanjahun voi todeta puhuvan rauhasta saavutetusta voitosta käsin. Hänen puheensa on vahvaa ja mahtipontista, ja hän näkee alueen tulevaisuuden yltiöpositiivisen valoisana ja toiveikkaana. Aiemmissa rauhanpuheissaan hän on painottanut uhkia, mutta tässä puheessa sävy on muuttunut, ja se keskittyy enemmän saavutettuihin tuloksiin ja sopimusten tuomiin hyötyihin alueelle. Puheen voi tulkita voitonriemuisena, tavoitteensa saavuttaneen autoritäärisen johtajan puheena, joka on saavuttanut vuosikymmeniä tavoittelemansa päämäärän, rauhan Israelin ja kahden merkittävän alueellisen toimijan, vauraan ja menestyneen arabivaltion välillä, mitä voidaan myös pitää alkuna todelliselle rauhanprosessille eli yhä useamman arabivaltion kanssa solmituille rauhansopimuksille. Palestiinalaisten narratiivi jää tässä tutkimuksessa syrjään, sillä itse puheessakaan ei sitä varsinaisesti sivuttu.

2.    Rauha

Johan Vincent Galtung, (s. 24. lokakuuta 1930, Oslo) kansainvälinen rauhan- ja konfliktintutkimuksen pioneeri, määrittelee rauhalle kolme ominaispiirrettä: positiivisen, negatiivisen ja kulttuurisen rauhan käsitteet. Galtung on norjalainen sosiologi ja rauhan- ja konfliktintutkimuksen keskeinen perustaja. Rauhantutkimuksen ohella hän on kehittänyt ja tutkinut myös rakenteellisen väkivallan käsitystä. Galtung perusti Oslon Rauhantutkimusinstituutin 1959 ja toimi sen johtajana, kunnes hänet nimitettiin Oslon yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuksen professoriksi vuodesta 1969 alkaen. Vuonna 1977 hän kuitenkin erosi professuurista ja on siitä lähtien toiminut kiertävänä samassa tehtävässä ympäri maailman.

Galtung on kehittänyt useita tärkeitä teorioita, kuten positiivisen ja negatiivisen rauhan teorian, rakenteellisen väkivallan teorian, konfliktiteorioita sekä valvontayhteiskunnan teorian, jota hän kuvaa nimellä Uusi fasismi. Rauhan käsitteen hän on muotoillut rakenteellisen väkivallan käsitteen pohjalta, jonka hän on jakanut kolmeen osaan. Galtungin mukaan myös rauha voidaan jakaa kolmeen osaan – positiiviseen, negatiiviseen ja kulttuuriseen rauhaan (Galtung 1996: 265). Rauhan Galtung määrittelee väkivallan puuttumiseksi tai poissaoloksi (Galtung 1969: 167). Kun jossain tilanteessa ei ole läsnä suoraa väkivaltaa, voidaan Galtungin mukaan puhua negatiivisesta rauhasta. Negatiiviseksi rauhaksi voitaisiin nimittää vaikkapa tilannetta, jossa elinajanodotteet eroavat kovasti toisistaan yhteiskuntaluokkien sisällä. Positiivinen rauha puolestaan tarkoittaa rakenteellisen väkivallan poissaoloa. Täten positiivista rauhaa voidaan ajatella sosiaalisena oikeudenmukaisuutena ja kaikkien ihmisten potentiaalin täyttymisenä. Galtungin määritelmää mukaillen Israelin, Arabiemiraattien ja Bahrainin sisäisistä suhteista ei varsinaisesti puutu väkivaltaa, vaikka itse valtiot ovat tehneet sovinnon. Niinpä nimittäisin saavutettua tilannetta nyt negatiiviseksi rauhaksi (Hallward 2022).

2.1 Rauhansopimusten osapuolet ja rauhanprosessi

Abraham Accords viittaa kollektiivisesti rauhan, diplomaattisten suhteiden ja Israelin ja sen kumppanuusmaiden välisiin sopimuksiin. Sopimus on historiallinen, sillä arabien ja Israelin välinen konflikti on rajoittanut rauhanprosessia jo seitsemän vuosikymmenen ajan. Abraham Accords -sopimukset olivat alku muutokselle, jossa useat maltilliset arabimaat yksi toisensa jälkeen tunnustivat Israelin valtion olemassaolon.

Kolmen ensimmäisen vuosikymmenen ajan hyvät naapuruussuhteet olivat Israelille vain kaukainen unelma. Silloin saatiin kuitenkin ensimmäiset merkit sovun syntymisestä, kun 26. maaliskuuta 1979 syntyi ensimmäinen rauhansopimus Menachem Beginin ja Egyptin pitkäaikaisen pääministeri Anwar Sadatin johdolla. Toinen valtaisa läpimurto saavutettiin 25. heinäkuuta 1994, kun Israel ja Jordania solmivat rauhansopimuksen Jitzhak Rabinin ja Jordanian pääministeri Abdelsalam Majalin johtaessa rauhanprosessia.

Nämä tärkeät sopimukset loivat perustan myöhemmälle etenemiselle kohti uusia rauhansopimuksia. Neljännesvuosisata ehti kulua ennen seuraavaa käännekohtaa, kesää 2020, jolloin rauhanneuvotteluissa tehtiin suuri läpimurto. Elokuun 13. päivä 2020 presidentti Donald Trump ilmoitti poikkeuksellisesta sopimuksesta, joka normalisoisi Israelin ja Arabiemiraattien välisen suhteen ja loisi pohjan kansakuntien väliselle yhteistyölle. Sopimuksen takana olivat Trumpin lisäksi Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu sekä Abu Dhabin kruununprinssi Sheikh Mohammed bin Zayed al-Nahyan.

Lähes välittömästi tämän jälkeen, syyskuun 11. päivänä, ilmaisi samat aikeet myös Bahrainin kuningas Hamd bin Isa al Khalifa yhdessä Trumpin ja Netanjahun kanssa. Rauhansopimukset julkistettiin Washingtonin nurmella 15. syyskuuta 2020. Tämän jälkeen myös Kosovo, Sudan ja Marokko julkistivat omat rauhansopimuksensa, millaista rauhansopimusten aaltoa ei ole ennen nähty Israelin historiassa. Pyrkiäkseen säilyttämään hyvät suhteet maiden välillä myös tulevaisuudessa perustettiin Abraham Accords -instituutti, joka edistää osapuolten välistä rauhaa kussakin rauhansopimuksen solmineessa maassa.

2.2 Peace for peace -periaate

Israelissa on vallinnut kaksi periaatetta, joiden pohjalta Lähi-idän rauha olisi mahdollista solmia. Ensimmäinen niistä on Peace for peace -periaate, jota myös Likud on järjestelmällisesti kannattanut sen alkuajoista asti. Peace for peace -periaatteella tarkoitetaan tilannetta, jossa Israel solmisi rauhansopimuksen vetäytymättä vuoden 1967 rajoille, eli tiukka linja ilman uskonnollisen oikeiston paheksumia alueluovutuksia. Tämän periaatteen mukaan vastapuoli ei saisi vastineeksi muuta kuin rauhan. Toinen periaate on nimeltään Land for peace tai Peace for territory. Sen mukaan Israelin tulisi luovuttaa alueita eli vetäytyä vuoden 1967 rajoille eli toisin sanoen tehdä myönnytyksiä palestiinalaisille vastineeksi rauhansopimuksista arabimaiden kanssa. Tämä työväenpuolueen ja pääministeri Jitzhak Rabinin kannattama linja on aiheuttanut turvallisuuspoliittisia haasteita, ja Likudin noustua valtaan 1996 Israel on pyrkinyt noudattamaan sen kannattamaa Peace for peace -periaatetta. Nyt solmitut Abraham Accords -sopimukset perustuvat Peace for peace -periaatteelle.

2.3 Aikaisempi tutkimus

Abraham Accords – rauhansopimuksia on tutkittu verrattain paljon niiden tuoreuteen nähden. Aihetta voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta, ja olen poiminut tähän vain muutamia esimerkkejä aikaisemmasta tutkimuksesta. Joel Singerin vertaisarvioitu artikkeli The Abraham Accords: Normalization Agreements Signed by Israel, with the U.A.E., Bahrain, Sudan and Morocco (Singer, Joel 2021) käsittelee Abraham Accords -rauhansopimusprosessin tapahtumia puolueettomasta näkökulmasta. Arabien ja Israelin välistä rauhanprosessia yleisesti käsittelee Eisenbergin, Laura Zittrainin ja Neil Caplanin teos Arab-Israeli Peace: Patterns, Problems Possibilities (Caplan, Eisenberg, Zittrain 1998), ja se kertaa rauhanprosessin historiaa jo Camp Davidin rauhansopimuksesta vuodelta 1979 alkaen.  Ehud Sprinzak on tutkinut rauhanprosessia jo pitkään ja hänen teoksensa Peacemaking in Divided Society (Sprinzak 2014) käsittelee sitä erityisesti Netanjahun näkökulmasta. Ilan Pelegin teos Israel under Netanyahu. Domestic Politics and Foreign Policy (Peleg 2019) on vielä tuoreempi katsaus Netanjahun pääministerikauden saavutuksiin. Itse rauhansopimuspuhetta käsittelee vaikkapa Khalid Shakir Husseinin artikkeli Legitimation Strategies in Political Discourse: The Case of the Israeli-Emirati-Bahraini Discourse (Trilateral Abraham Accords) (Hussein 2021) ja sen sivuilla 13–18 on analysoitu puhetta diskursiivisesta näkökulmasta. Sopimusten seurauksia on analysoitu vaikkapa Tova Norlenin ja Tamir Sinain artikkelissa Abraham Accords – Paradigm Shift or Realpolitik? (Norlen, Sinai 2020) sekä Shmuel Triganon artikkelissa Abraham Accords – Contrasting Reflections (Trigano 2021).

3. Benjamin Netanjahu

3.1 Ura

Netanjahun poliittisen uran voidaan sanoa alkaneen vuoden 1993 parlamenttivaaleista, joissa hän edusti puoluettaan Likudia ensimmäisen kerran Israelin parlamentissa Knessetissä. Puolueen sisäisissä vaaleissa hän onnistui päihittämään kaksi nimekästä ehdokasta, Menachem Beginin pojan Benny Beginin sekä veteraanipoliitikko David Levyn, ja nousi johtamaan Likudia seuraaviksi kuudeksi vuodeksi ennen vetäytymistään politiikasta. Vuoden 1996 vaalit olivat jättimenestys, ja Netanjahu nousi Israelin pääministeriksi suoralla ääntenenemmistöllä ensi kertaa Israelin poliittisessa historiassa. (Berg 2023). Hän keskittyi kampanjassaan rauhanprosessiin ja Palestiinalaisalueitten hallintoelimen Palestinian Authorityn painostamiseen. Kampanjan menestystä siivitti aiemman rauhantunnustelijan, pääministeri Jitzhak Rabinin salamurha, joka johti oikeistolaisten voimien voimalliseen esiinnousuun Israelin poliittisella kentällä.

Hävittyään vuoden 1999 vaalit Netanjahu vetäytyi hetkeksi politiikasta. Palattuaan takaisin hän alkoi toimia Israelin valtiovarainministerinä vuoden 2003 vaaleista eteenpäin (Biography 2014). Joulukuussa 2005 hänet valittiin uudelleen Likudin puheenjohtajaksi edellisen puheenjohtajan Ariel Sharonin perustettua uuden puolueen, Kadiman. Likudin jäätyä seuraavissa vaaleissa oppositioon Netanjahu nousi koko opposition johtajaksi kasvattaen suosiotaan vuoden 2009 vaaleja varten.

Vuonna 2009 järjestetyissä vaaleissa Likud onnistui muodostamaan enemmistöhallituksen kilpailijansa työväenpuolueen kanssa, ja hallitus sai 65 paikkaa kaikista Knessetin 120 paikasta. Siitä alkoi Netanjahun voittokulku ja pisin kausi Israelin pääministerinä, joka kesti yhteensä 12 vuotta. Hän kävi neuvotteluja Palestiinalaishallinnon kanssa, mutta sen vaatimukset rauhasta olivat liian kovia, eikä Yhdysvalloista ollut vielä tässä vaiheessa juurikaan apua (Biography 2014).

Kolmannen hallituksen 2013 muodosti värikäs koalitio keskusta-, oikeisto- ja vihreiden puolueita maustettuna ortodoksipuolueilla, ja se pysyi kasassa kaksi vuotta. Tähän kauteen osui Gazan sota kesäkuussa 2014, ja Israel joutui vastaamaan provokaatioon Operaatio Suojaavalla reunalla. Sodasta aiheutui vakavaa mainehaittaa Israelin ja Yhdysvaltain väliselle suhteelle, ja hallitus jouduttiin hajottamaan Netanjahun erotettua kaksi ministeriä talousasioihin liittyvien epäselvyyksien vuoksi (Biography 2014).

Vuoden 2015 vaaleja seuranneesta hallituksesta oli Likudin paikkoja 30. Se oli korkein yksittäinen luku, johon yksittäinen puolue on yltänyt Knessetissä. Hallitus muodostettiin vain oikeisto- ja ortodoksipuolueiden kanssa, ja se oli siksi edellistä hallitusta yhtenäisempi. Tähän kauteen osuivat Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi sekä vuoden 2018 kiistelty peruslaki, jonka perusteella Israel rajattiin vain juutalaiseksi valtioksi. Kiistelty lakipäätös johtui todennäköisesti sen aikaisten hallituspuolueiden äärioikeistolaisista näkemyksistä, ja se sai osakseen laajaa kritiikkiä kansainvälisessä yhteisössä.

Vuodesta 2019 lähtien Israelissa on vallinnut poliittinen umpisolmu, ja kaikki muodostetut hallitukset ovat hajonneet alle kahdessa vuodessa niiden perustamisesta. Tämä johtui osittain Netanjahun oikeudenkäyntiprosessista, sillä Israelilta ikään kuin puuttui vahva johtajuus tuona aikana. Vaaleja ehdittiin pitää yhteensä neljät ennen viidettä, vuoden 2022 hallitusta, jossa Netanjahun Likud nousi taas valtaan. Hallitus on ollut Israelin oikeistolaisin koskaan, ja erityisesti kuluvan vuoden 2023 oikeudellinen reformi on jakanut kansaa ja saanut aikaan massiivisia kansannousuja. Tällä hetkellä israelilaisessa yhteiskunnassa on haastavaa pitää yllä yleistä järjestystä.

3.2 Elämä

Benjamin Netanjahu syntyi Tel Avivissa 21. lokakuuta 1949 maallistuneeseen perheeseen (Biography 2014). Hän varttui sekä Jerusalemissa että Philadelphiassa palaten Israeliin 1967 liittyäkseen Israelin Puolustusvoimiin. Hän kouluttautui Sayeret Matkal -erikoisjoukkojen kommandoksi ja osallistui useisiin eri tehtäviin saavuttaen kapteenin arvon armeijan arvoasteikolla (Biography 2014). Valmistuttuaan maineikkaasta Massachusetts Institute of Technology -korkeakoulusta Bostonista hänestä tuli Boston Consulting Groupin talouskonsultti. Vuonna 1978 hän muutti takaisin Israeliin perustaakseen veljensä nimeä kantaneen Yonatan Netanyahu Anti-Terror Instituten (Berg 2023). Vuosina 1984–1988 hän toimi Israelin YK:n suurlähettiläänä. Kansainväliseen tietouteen hän nousi 1993, kun hänet valittiin oikeistolaisen Likud-puolueen puheenjohtajaksi. Vuoden 1996 vaaleissa hän päihitti vastustajansa Shimon Peresin, ja nousi pääministeriksi nuoremmassa iässä kuin kukaan aiempi Israelin pääministeri (Berg 2023). Seuraavissa vaaleissa 1999 Likud ja Netanjahu hävisivät ja joutuivat hetkeksi oppositioon. Tässä kohden Netanjahu myös vetäytyi hetkeksi politiikasta, mutta vain palatakseen uudelleen Likudin puheenjohtajaksi joulukuussa 2005.

Vuonna 2009 hänet valittiin jälleen pääministeriksi, kun Likud saavutti vaalivoiton, ja tästä alkoi hänen pitkäaikaisin jaksonsa valtionjohtajan pestissä. Hän johti Likudin vaalivoittoon myös 2013 ja 2015, ja vuosien 2018–2022 poliittinen umpisolmu, jonka aikana Israelissa käytiin viidet eri vaalit, johti lopulta hänen vaalivoittoonsa marraskuussa 2022.

Vuodesta 2016 Netanjahu sitoi politiikkansa vahvasti Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin politiikkaan, joka oli hänen pitkäaikainen ystävänsä 1980-luvulta. Trumpin presidenttikauden aikana Yhdysvallat tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi, tunnusti Golanin kukkuloiden kuuluvan Israelille, siirsi suurlähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin sekä toimi Abraham Accords -sopimusten välittäjänä. Kansainvälinen yhteisö on kuitenkin kritisoinut Netanjahua siirtokuntien laajentamisesta miehitetyillä Länsirannan alueilla sekä rahanpesuun viittaavasta korruptiosta, josta hän sai myös tuomion kolmen vuoden oikeudenkäynnin seurauksena 2019 (Berg 2023).

3.3 Työ rauhanprosessin eteen

Benjamin Netanjahu on tunnettu haukkana ja periksiantamattomana alusta alkaen, mitä tulee Israelin ja arabien rauhanprosessiin (Holmes 2021). Terminologiaa haukat ja kyyhkyt käytetään usein kuvaamaan poliitikkojen pehmeyttä ja myönnytyksiin taipumista arabivaltioita kohtaan vastineeksi rauhasta. Kyyhkyt taipuvat myönnytyksiin helpommin, ja haukat taas eivät. Netanjahun linja on alusta asti ollut kova ja periksiantamaton. Hän on vastustanut Oslon rauhanprosessia alusta alkaen, ja Gazan luovutus 2005 oli hänelle kauhistus. Vuoden 2009 puheessaan viikoittaisessa kabinettitapaamisessaan hän totesi, ettei Israel aio toistaa Gazan alueen yksipuolisen vetäytymisen virhettä. Hän linjasi tuolloin, että Israelilla on kaksi tärkeää vaatimusta rauhansopimusten syntymiseksi. Ensimmäinen niistä oli vaatimus Israelin tunnustamisesta juutalaiseksi valtioksi ja toinen turvallisuuskysymys.  Lokakuussa 2014 hän toisti vaatimuksensa Israelin tunnustamisesta juutalaiseksi valtioksi, sekä ettei Israel enää aio tehdä alueluovutuksia niistä koituvien turvallisuushaasteiden vuoksi. Vuodesta 2009 hän on myös puhunut taloudellisten hyötyjen merkityksestä rauhansopimusten yhteydessä, ja vedonnut maltillisiin arabivaltioihin niiden syntymiseksi.

Netanjahun pitkäaikaisen henkilökohtaisen ystävän Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi 2016 alkoi tiivis yhteistyö maiden välillä (Berg 2023). Trump julkisti rauhansuunnitelmansa ja lähti taustajoukkoineen työstämään rauhanprosessia Israelin ja arabimaiden välillä. Neuvottelijan roolissa toimivat Trumpin vanhempi neuvonantaja Jared Kushner ja hänen avustajansa, Yhdysvaltain kansainvälisten neuvottelujen lähettiläs Avi Berkowitz. He aloittivat määrätietoisen sukkuloinnin Israelin ja Arabiemiraattien välillä tammikuussa 2020. Kesäkuussa 2020 Arabiemiraattien suurlähettiläs julkaisi mielipidekirjoituksen, jossa hän kehotti Israelia pysäyttämään rauhansuunnitelman toteutuksen, johon olisi sisältynyt alueliitoksia Länsirannalta. Mielipidekirjoituksen tultua julki Berkowitz esitti Netanjahulle vastineeksi suunnitelmasta vetäytymisestä, että Arabiemiraatit tunnustaisi Israelin suvereeniuden juutalaisena valtiona. Neuvotteluissa päästiin tulokseen 13. elokuuta 2020, jolloin Arabiemiraatit tunnusti vihdoin Israelin juutalaisena valtiona. Tämän jälkeen neuvoteltiin vielä Bahrainin kanssa, ja rauhansopimukset vihdoin julkistettiin 15. syyskuuta 2020 juhlallisessa seremoniassa Valkoisen talon nurmella Washington D.C.:ssä kaikkien maiden päämiesten ollessa läsnä. Arabiemiraatteja ja Bahrainia seurasivat vielä Sudan, Marokko ja Kosovo, kuten Netanjahu oli rauhansopimuspuheessaan ennustanut.

3.4 Uskonnollinen sionismi ideologian taustalla

Kuuden päivän sota synnyttää uskonnollisen oikeiston

Kuuden päivän sotaa pidetään joidenkin tutkijoiden mukaan (Sprinzak 1999: 147) rajapyykkinä, jolloin uskonnollinen sionismi alkoi nousta Israelissa. Sota ja sitä seurannut Jom Kippur -sota tulkittiin uskonnollisina, mikä radikalisoi uskonnollis-sionistista väestönosaa. Uusi sukupolvi halusi yhdistää sionistisen idealismin ja ehdottoman sitoutumisen juutalaiseen uskoon. Uskonnollisen ehdottomuuden esikuvana toimi ultraortodoksisuus, jonka piirissä sionistinen tulkinta oli nousussa.

Gush Emunim ja siirtokunnat

Uskonnollis-nationalistisen suuntauksen keulakuvana toimi pitkään vuonna 1974 perustettu Gush Emunim, ”Uskollisten ryhmä”, jolla on läheiset siteet kansallispuolueeseen Likudiin (Sprinzak 1993: 138–139). Gush Emunim on rabbien johtama painostusryhmä, ja sen toiminnan ytimessä olivat siirtokuntien perustaminen Juudeaan ja Samariaan sekä alueluovutusten vastustaminen. Vuonna 2000 järjestöön kuului 15 000 jäsentä. Liikkeen ideologinen isä oli rabbi Zvi Jehuda Kook (1891–1981). Gush Emunim katsoi kuuden päivän sodassa miehitettyjen alueiden olevan luovuttamaton osa Israelia, mikä selitti sen hanakkuuden rakentaa uusia siirtokuntia. Jom Kippur -sota vahvisti radikalisoitumista ja tulkintaa, jonka mukaan rauha arabimaiden kanssa olisi mahdollinen vasta Messiaan palatessa. Siirtokuntien perustaminen on pohjimmiltaan ollut vastareaktio maa-alueiden luovuttamiselle. Gush Emunim onkin ollut suosittu nimenomaan siirtokuntien asukkaiden parissa, jotka ovat myös Netanjahun kannattajien sydänaluetta.

Jokainen pala Israelin maata kuuluu juutalaisille

Liike on ensisijaisesti nationalistinen, ortodoksijuutalainen radikaali herätysliike, joka on kyennyt yhdistämään sionismin ja radikaalin, ortodoksisen juutalaisuuden. Sen ihanteena on ”pelastuksen sionismi” erotuksena perinteisestä sionismista, jonka ihanteena on normaalius (Schwartz 1999: 33; Lustick 1993: 111). Liikkeen tavoitteena on luoda Israelin kansasta pyhä kansa, jonka perustana on Jerusalem ja keskus kuninkaan temppeli. Koko raamatullisen Israelin tulkitaan olevan Pyhää maata, ja jonka hylkääminen on synti ja on johtanut katastrofeihin Israelin historiassa.

Pelastuksen aika on jo alkanut

Gush Emunim on yhtä aikaa herätysliike ja messiaaninen liike. Keskeisessä roolissa sen teologiassa on selittää sitä ristiriitaa, joka syntyy pelastumiseen liittyvästä maallistumisesta ja Tooran hylkäämisestä. Aatteen keskiössä on messiaaninen prosessi, jonka mukaan Messias on palaamassa pian, ja ihmiset voivat toiminnallaan vaikuttaa Messiaan paluun ajankohtaan. Gush Emunimin mukaan juutalaisten paluu Israeliin olisi tätä jouduttava tekijä. (Lustick 1993; 112-113). Israel nähdään raamatullisena kuningaskuntana ja Jumalan valtakuntana maan päällä. Siirtokuntien rakentamisen he oikeuttavat sillä, että pelastuksen välttämätön edellytys on heidän mukaansa koko Israelin maan juutalainen asuttaminen. Tarpeen vaatiessa Gush Emunim on myös valmis rikkomaan lakeja, mikäli ne olisivat ristiriidassa uskonnollisen tulkinnan kanssa.

 

4.    Puhe

Tässä kohden vertaan Netanjahun aiempaa puhetta ennen Gazan sotaa 2014 (United Nations 2014, liite 2) rauhansopimusten julkistuspuheeseen 15. syyskuuta 2020, ja analysoin, kuinka diskurssit ovat muuttuneet. Teemoja on kolme: Radikaalin islamin uhka, maltilliset arabivaltiot sekä aito rauha osapuolten välillä.

Netanjahu puhuu aiemmassa puheessaan Gazan sodan alla 2014 radikaalin islamin uhkasta ja ydinsodan uhkasta liioitellun voimakkaasti vedotakseen kuulijoihin. Uhka on ollut silloin todellinen, sillä ISIS on ollut juuri muotoutumassa ja uhannut voimakkaasti alueen vakautta ja geopolitiikkaa. Ydinsodan uhka viittaa Iraniin, joka on salaisen ydinohjelmansa kanssa Israelin suuri arkkivihollinen. Nyt käsillä olevassa puheessa Netanjahu mainitsee Teheranin tyrannit viitaten jälleen yhteiseen uhkaan, jonka rauhansopimusten solmijavaltiot ovat rohkeasti kohdanneet valitessaan hegemoniakamppailussa Israelin puolen.

Aiemman puheen lopussa Netanjahu viittaa alueen maltillisiin arabivaltioihin, joiden kanssa Israelin tulisi pyrkiä yhdistämään voimansa radikaalia islamia vastaan. Hän tarkoittaa tällä Persianlahden valtioita, jotka ovat yleisesti maltillisempia islamilaisia valtioita, ja joista näissäkin rauhansopimuksissa on pohjimmiltaan kyse. Niiden kanssa he ovat nyt onnistuneet luomaan yhteisen liittouman Irania vastaan Yhdysvaltain sen aikaisen hallinnon avustuksella. Sopimukset ovat siksi niin merkittäviä, koska diplomaattiset neuvottelut ovat vihdoin tuottaneet tulosta, ja niiden hedelmänä on syntynyt rauhansopimus.

Puheessaan ennen Gazan sotaa 2014 Netanjahu painottaa haluavansa rauhan, sillä hän haluaa ”paremman tulevaisuuden kansalleen Israelille, aidon rauhan, joka perustuu valtioiden molemminpuoliselle tunnustamiselle ja parempien turvallisuusjärjestelyjen turvaamiselle” (Haaretz.com 2014). Rauhansopimuspuheessaan Netanjahu tuo jälleen kerran saman asian esiin mainitessaan elämäntehtäväkseen Israelin paikan turvaamisen kansojen joukossa ja varmistaakseen juutalaisen valtion tulevaisuuden. Tätä päämäärää varten hän työskentelee tekemällä Israelista voimakkaan, sillä turvallisuusdiskurssin mukaan pahin pelote naapurimaille on olla itse voimakas.

Aidolla rauhalla Netanjahu viittaa valtioiden molemminpuoliseen tunnustamiseen. Arabivaltioiden parissa on vallinnut pitkään ääneenlausumaton sopimus, jonka mukaan ne eivät tunnusta Israelia, sillä joidenkin osapuolien noudattama islamilainen tulkinta voi estää sen. Israel sen sijaan on ollut valmis tunnustamaan valtiot. Tulkinta perustuu Arabiliiton vuoden 1967 sodan jälkeisessä Khartumin konferenssissa laadittuun kolmen ein päätökseen, jossa Arabiliiton osallistujamaat yhdessä sopivat kolmesta kiellosta: ei rauhaa Israelin kanssa, ei Israelin tunnustamista eikä neuvotteluita Israelin kanssa. (United Nations 2023: Khartoum Resolution). Ruohonjuuritasolla työtä on kuitenkin tehty, ja Abraham Accords -rauhansopimukset ovat olleet merkittävä saavutus alueen rauhantyön edistämiseksi, kun sekä Arabiemiraatit että Bahrain ovat tunnustaneet Israelin valtiona pitkien neuvottelujen jälkeen. Netanjahu viittaa puheessaan rauhan ulottuvan myös kauemmas, mikä indikoi yhä useampien arabivaltioiden tunnustavan tulevaisuudessa Israelin valtion.

5.    Diskurssianalyysi

Diskurssianalyysi on monitieteinen tieteenala, jonka keskiössä on kieli ja sen käyttötavat yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa rakenteissa. Diskurssianalyysissa tulkinnan kohteensa ovat tekstin sisällön esille tuomisen tavat, ei niinkään itse sisältö. Diskurssilla ymmärretään kokonaisuutta, joka on laajempi kuin vain lause tai virke, ja analyysilla tarkoitetaan sellaista kielenkäytön tutkimusta, jossa kielellinen tulkinta yhdistetään sosiaaliseen tarkasteluun.

Nykyisen diskurssianalyysin metodiikan kehitykseen vaikutti voimakkaasti 1970- ja 1980-lukujen kielellinen käänne. Kielellisellä käänteellä tarkoitetaan sen tieteenfilosofisen käänteen yleistymistä, jonka mukaan kieli ei vain heijasta, vaan myös rakentaa todellisuutta, ja se on siksi tärkeä yhteiskunnallisen analyysin kohde. Diskurssianalyysin teoriatausta perustuu sosiaalisena konstruktionismina tunnettuun tieteenfilosofiseen suuntaukseen, joka syntyi vuosien 1970–1980 kielellisessä käänteessä. Sen mukaan todellisuus rakentuu sosiaalisesti kielen avulla.

Merkittävin suomenkielinen diskurssianalyysia esittelevä teos on Arja, Jokisen, Kirsi Juhilan ja Eero Suonisen Diskurssianalyysin aakkoset (Jokinen, Juhila & Suoninen 1993), joka esittelee sosiaaliseen konstruktionismiin perustuvaa diskurssianalyysia. Oppikirjassa esiteltiin Loughboroughin koulukunnan (esim. Potter, Wetherell 1987) diskursiivisen sosiaalipsykologian työkalupakin sisältö. Sarjaa täydensivät teokset Diskurssianalyysi liikkeessä (Jokinen, Juhila & Suoninen 1999) ja Diskurssianalyysi (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016).

Kriittisessä diskurssianalyysissa keskitytään yhteiskunnallisesti merkittäviin ilmiöihin, kuten valtaan tai ideologiaan sekä niiden synnyttämään epätasa-arvoon. Tutkimusprosessissa lähdetään liikkeelle tietystä yhteiskunnallisesta ongelmasta ja kerätään siihen liittyvää aineistoa. Sen pääasialliset tavoitteet liittyvät yhteiskunnallisiin tai sosiaalisiin ilmiöihin. Tutkittava aines voisi olla vaikkapa maahanmuuttoa käsittelevät puhe tai Donald Trump retoriikkoineen.

Aineistometodin valintaan vaikuttavat tavoitteet, aineistotyyppi ja aineiston määrä. Analyysissa voidaan valita vain yksi tarkkarajainen näkökulma tai siinä voidaan käyttää useita eri työkaluja toivotun tuloksen aikaansaamiseksi. Keskeistä on, että tutkijalla on mielessään tutkimusasetelma, jota vasten hän tekee havaintoja kielenkäytön ilmiöistä.

Kriittisessä diskurssianalyysissä mielenkiinto kohdistuu tekstin taustaoletuksiin, kuten, mitkä asiat nähdään tekstissä hyvinä ja arvokkaina. Sanavalintojen kritisoitiin, huoli, ahdinko ja oikein voidaan nähdä viestivät inhimillisistä tunteista ja moraalisesta pohdinnasta.

Diskurssianalyysin metodin puitteiksi voidaan nähdä dialoginen ja sosiaalinen, vuorovaikutusta korostava kielikäsitys sekä konstruktionistinen perusta katsoa kieltä todellisuuden sosiaalisen rakentumisen välineenä. Diskurssianalyysin avainkysymys on se, miten kielenkäytöstä tehdään sosiaalista tulkintaa. Sosiaalinen tulkinta puolestaan vaatii diskurssianalyyttista mielikuvitusta eli kielitajua. Sosiaaliseksi mielikuvitukseksi ymmärretään (C. Wright Mills 2015 [1959]) tietoisuus henkilökohtaisen ja sosiaalisten rakenteiden välisestä suhteesta.  Diskurssianalyyttinen mielikuvitus yhdistää sosiologian ja lingvistisen maailman oivaltaen yhteyksiä sosiaalisten ja kielenkäytön rakenteiden tai niiden käytön välillä.

5.1 Diskurssit

Pohdin diskurssianalyysin soveltuvuutta materiaalin käsittelyn keskeiseksi työkaluksi. Puheen sisältämät diskurssit kiehtovat minua ja niiden analysointi voi tuoda näkökulmia aiheen syvällisempään ymmärtämiseen. Nopeallakin silmäilyllä Netanjahun puheesta voi löytää useita eri diskursseja, kuten rauhan merkityksen Israelille, taistelun hinnan ymmärtämisen ja veljen menetyksen tuoman henkilökohtaisen surun, suuret taloudelliset hyödyt alueelle, yhteistyön Arabiemiraattien ja Bahrainin kanssa muun muassa parhaillaan maailmalla jylläävän koronaviruksen suhteen, Israelin oikeutuksen omaan maahansa Daavidin psalmin lainauksen kautta ja juutalaisen uudenvuoden mainitsemisen uuden aikakauden symbolina. Näiden tarkoituksena on puhutella erityisesti Yhdysvaltoja, sopimusten osapuolia ja niiden taustavaikuttajia. Toistuvilla Israelin kulttuurihistoriaan liittyvillä diskursseilla Netanjahu yrittää myös tyynnytellä Israelin nationalistisiipeä, jolle sopimukset olivat iso pettymys ja myönnytys arabivaltioiden suuntaan. Puheesta voi löytää useita eri kerroksia jo jokaista diskurssia myöten. Tässä tarkastelen kuitenkin vain näitä kuutta diskurssia, joista yhden otan syvällisempään tarkasteluun.

Diskursiivisessa analyysissa keskeistä on todellisuuden luominen puheen avulla. Se kietoutuu usein vallan ja sen eri näkökulmien tarkasteluun diskursseja analysoivilla työkaluilla, joita on esitelty Pekka Pällin ja Ella Lillqvistin artikkelissa Diskurssianalyysi (Pälli, Lillqvist 2020). Teoreettiselta puolelta tarkasteluun voisi ottaa sosiologian ja maailmanpolitiikan puolelta tuttuja teorioita. Foucault’n diskurssien ja vallan välinen teoria, joka on esitelty Esa Väli-Verrosen artikkelissa Median kuviteltu valta, tarjoaa myös työkaluja diskurssianalyysin käytön ymmärtämiseen ja tutkimuskysymyksen syvällisempään pohdintaan.

5.2 Diskurssien merkitykset

Rauhan merkitys Israelille:

Rauhan teema on Netanjahulle tärkeä osana Israelin turvallisuusdiskurssia, jolle hänen poliittinen retoriikkansa mitä suurimmalta osin perustuu. Teema toistuu lähes kaikissa hänen puheissaan, erityisesti niissä, jotka liittyvät rauhanprosessiin tai uskonnolliseen sionismiin. Netanjahu puhuu rauhasta muun muassa puheessaan ennen Gazan sotaa 2014. Tällöin hän mainitsee haluavansa rauhaa siksi, että hän haluaa paremman tulevaisuuden kansalleen Israelille (United Nations 2014). Netanjahua voisi silti luonnehtia enemmän haukaksi kuin kyyhkyksi, jos puhutaan termein, joita tätä poliittista ilmapiiriä kuvaavassa sanastossa käytetään. Hanna Ojala viittaa teoksessaan Netanjahun tavan puhua turvallisuudesta seuraavan Israelin aiemman pääministerin Menachem Beginin aikaista turvallisuusdiskurssia, jossa rauha nähdään vastineena rauhasta, ei alueista.

Taistelun hinnan ymmärtäminen ja veljen menetyksen tuoma suru:

Netanjahun tapa vedota yleisöönsä. Hän käyttää tässä diskurssi-identiteetin työkalua, johon yleensä viitataan sellaisina puhujan valintoina, jotka rakentavat puhujan suhdetta puhuttavaan asiaan tai rakentaa itseään, kuulijaa tai ylipäänsä toisia ihmisiä tietynlaisina ihmisinä (Benwell & Stokoe 2006). Netanjahu personifikoi veljensä kuoleman ja käyttää tapausta luomaan myös itsestään inhimillisen kuvan, ikään kuin laskeutuu kuulijan tasolle ja kertoo tälle, että myös hän on kokenut vastaavan traagisen asian. Hän käyttää personifikaatiota tehokeinona tavoittaakseen kuulijan henkilökohtaisesti. Tämän työkalun käyttö viittaisi hänen olettavan kuulijakunnan olevan osa hänen omaa kansaansa ja luo kuvan, että puheen tämä osuus on erityisesti suunnattu heille.

Suuret taloudelliset hyödyt alueelle:

Vetämällä talousdiskurssin esiin Netanjahu vetoaa taas oikeistolaisiin kannattajiinsa, joille talouspolitiikka on usein keskeinen intohimon kohde. Myös Yhdysvalloissa hänen kannattajakuntansa on vahvan oikeistolaista eli republikaanipuolueen kannattajia, joille taloudelliset hyödyt merkitsevät erityisen paljon.  Arvostetun yhdysvaltalaisen ajatushautomon Rand Corporationin arvion mukaan uusien kumppanuussuhteiden kehittyessä syvemmäksi taloudelliseksi integraatioksi kumppanuusmaiden taloudelliset hyödyt tulisivat olemaan erittäin merkittäviä luoden välittömästi arviolta 150 000 työpaikkaa jo pelkästään neljälle sopimuksen allekirjoittaneelle valtiolle. Luvun arvioidaan voivan kasvaa jopa neljään miljoonaan ja yhä suuremmaksi, jos yhä useampia alueen valtioita saadaan rauhansopimusten piiriin (Egel, Efron ja Robinson 2021).

Yhteistyö Arabiemiraattien ja Bahrainin kanssa maailmalla jylläävän koronaviruksen suhteen:

Koronavirus on historiallisesti katsottuna aivan uusi uhka mahdollisena bioaseena, suurvaltojen välisenä taistelukenttänä ja kansainvälisen lääketeollisuuden multihuipentumana. Netanjahu viittaa virusta käsittelevässä kohdassaan maiden välisen yhteistyön syvenemiseen taistelussa koronaa vastaan. Israelin valtio otti rokotukset käyttöönsä ensimmäisten joukossa maailmassa, siitä tuli äkkiä maailman johtava valtio bioteknologian käytössä ja siellä virukselta suojaava bioteknologia vietiin kaikista pisimmälle muun muassa varsin kiisteltyjen koronapassien muodossa (Boston Herald 2021). Arabiemiraatit taas on kunnostautunut arabimaailman rokoteteollisuuden keskuksena, ja siellä kansasta on virallisten lukujen perusteella rokotettu 99 %. (Google News 2022). Mailla on vahvat yhteiset intressit viruksentorjunnan suhteen paitsi bioteollisuuden myös -teknologian saralla.

Daavidin psalmin lainaus:

”Herra antaa voiman kansalleen, rauhalla Hän kansaansa siunaa.” Ps. 29:11, FB92.

 Intertekstuaalinen (Pälli, Lillqvist 2020: 396) viittaustapa aiempaan tekstiin, tässä tapauksessa juutalaisten ja kristittyjen pyhään kirjaan Raamattuun, historiallisena taustatietona ja osoituksena, että maa on jo Daavidin aikaan kuulunut Israelille (3000 vuotta sitten) ja jo silloin rauhasta puhuminen on ollut keskeistä valtion sisäisen järjestyksen turvaamiseksi. Lainauksen uskonnollinen aspekti on tuotu osoittamaan monen uskontokunnan edustajien yhteistä intressiä alueellisen rauhan eteen. Samalla se on suora viittaus sopimusten Abraham Accords -nimeen, jolla viitataan kolmen eri uskontokunnan yhteiseen kantaisään Abrahamiin. Viittaus voidaan myös nähdä lepyttelynä Israelin uskonnollisen sionistisiiven pettymystä kohtaan, kun heidän vaatimansa alueliitokset eivät toteutuneetkaan.

Juutalainen uusivuosi eli viittaus Rosh Hashanaan:

Alkava vuosi kuvaa symbolisesti uuden aikakauden alkua. Uusivuosi on kansallinen juhlapäivä, joka aloittaa vuoden Tišri-kuun ensimmäisenä päivänä syys-lokakuussa. Netanjahu on valinnut rauhansopimusten julkistamisseremonian ajankohdaksi juutalaisen uudenvuodenpäivän, millä hän haluaa painottaa uutta alkua Israelin suhteissa arabimaailmaan ja erityisesti rauhansopimuksen solmineisiin valtioihin. On harvinaista, että Israel solmii rauhansopimuksen arabimaan kanssa. Vain Egypti (1979) ja Jordania (1994) ovat tätä ennen onnistuneet siinä, mikä tekee Abraham Accords -sopimuksista niin merkittäviä.

5.3 Turvallisuusdiskurssi

Israelilaisessa puheilmastossa on olemassa tietty tapa puhua turvallisuudesta, ns. israelilainen turvallisuusdiskurssi (Newman 2011: 51, 54–55) Kullakin poliitikolla on oikeastaan oma tapansa puhua turvallisuudesta, mutta pienellä haravoinnilla voidaan löytää joitakin yhteneväisyyksiä, jotka toistuvat lähes jokaisen poliitikon puheissa. Ensimmäinen periaate on, ettei Israel voi periaatteesta hyväksyä palestiinalaista valtiota. Israelin turvallisuusdiskurssissa tämä tarkoittaa, että palestiinalaisvaltio muodostaa perustavanlaatuisen uhkan Israelin tiheimmille asutusalueille, ja turvallisuuden konstruktio on vahvasti yhteydessä kategorisointiin. Arja Jokisen mukaan (Jokinen 2006: 130, 142) kategorisointi on keskeinen poliittisen argumentoinnin työkalu, ja Israelin turvallisuusdiskurssissa sen avulla palestiinalaisvaltiosta puhutaan ikään kuin se olisi ”syöpä”, jonka alueella Israelin tuhoon tähtäävät ääriainekset pääsisivät valloilleen.

Turvallisuusdiskurssin kannalta olennaista on myös israelilaisessa yhteiskunnassa yleisesti vallitseva käsitys arabeista turvallisuusuhkana. Juutalaisen narratiivin mukaan juutalaiset ovat aina olleet rauhaa rakastava kansa, ja he ovat vastoin tahtoaan joutuneet osaksi väkivaltaista konfliktia, jossa heitä ympäröivät pahat arabit pyrkivät aggressiivisesti tuhoamaan heidän maansa. (Rotberg 2006: 4).  Arabit on tässä kategorisoitu pahoiksi ja aggressiivisiksi, mikä palvelee sekä Israelin oman toiminnan että konfliktin jatkumisen oikeuttamista. Chaïm Perelmanin mukaan keskeistä mielipiteitä ja arvoasetelmia esitettäessä on argumentteja esittävän henkilön asema ja rooli (Perelman 1996: 111).

Viime vuosikymmenen keskeinen kiistakysymys Itä-Jerusalemiin rakennetun Gilon siirtokunnasta osoittaa Netanjahun seuranneen beginiläistä turvallisuusdiskurssia retoriikassaan. Netanjahun mukaan kyseessä ei ole siirtokunta, vaan ”juutalainen asuinalue viiden minuutin päässä pääkaupungista”. Begin korosti juutalaisten oikeutta asua millä tahansa alueella kansainvälisestä painostuksesta huolimatta, ja tätä myös Netanjahu on painottanut omissa puheissaan. Netanjahu oikeuttaa retoriikallaan siirtokuntien aseman, kuten aiemmatkin sionistiset oikeistopoliitikot. Tätä monet – EU, YK, Yhdysvaltain vasemmistosiipi – pitävät esteenä rauhalle, vaikka oikeastaan koko siirtokuntakysymys ei välttämättä liity suoraan itse rauhan muodostumiseen.

5.4 Israelin kulttuurihistoriaan liittyvät diskurssit

Daavidin psalmin lainaus:

Viittauksessa Daavidin psalmiin voi nähdä useita eri kerroksia. Aiemmin niitä on käsitelty jo pintapuolisesti, mutta syvempi tarkastelu osoittaa kerroksien syvyyden ja monisyisyyden. Uskontotieteessä käsite uskonto viittaa ”jonkin asian ylimaalliseen merkittävyyteen, olemassaolon perustaan, hengellisen voiman ja pyhyyden lähteeseen” eli transsendenttisuuteen (Anttonen 2010: 9). Viittauksella uskonnollisiin kirjoituksiin on itsessään syvästi uskonnollinen merkitys, ja tällä Netanjahu haluaa korostaa myös rauhan merkityksen olevan keskeinen juutalaisessa diskurssissa. Samaan psalmin kohtaan hän viittasi myös ensimmäisessä julkisessa puheessaan Yhdysvaltain kongressissa 10. heinäkuuta 1996, perustellen sen sanoen, että se on alkuperäinen, inspiroitu lähde sille, että rauha periytyy voimasta (Holmes 2021).

Myös Daavid on erittäin korkealle arvostettu hahmo Israelin tunnetuimpana kuninkaana niin juutalaisessa kuin kristillisessä sekä islamilaisessa traditiossa. Daavidin ajan loistokkuus on juutalaisen tradition merkittävimpiä kulttuurihistoriallisia virstanpylväitä, ja Netanjahun viittauksella hänen aikakauteensa voidaan nähdä rauhansopimusten arvon rinnastus johonkin majesteettiseen ja mahtipontiseen, Daavidin aikaiseen loistoon.

Kohdassa on kuvattu myös Daavidin yhteys Jerusalemiin, ja sitä on kuvattu juutalaisten ikuiseksi ja pyhäksi pääkaupungiksi. Pyhyyden käsite juutalaisessa kontekstissa on laaja ja syvällinen, ja heprean pyhää tarkoittava sanajuuri perustuu ajatukseen ”erilleen asettamisesta” (Douglas 2000: 54). Lähi-idän ja juutalaisuuden tutkimuksen professori Yitzhak Reiterin mukaan Jerusalemin merkitys juutalaisille perustuu raamatullisiin ja rabbiinisiin tekstitraditioihin. Näissä kertomuksissa kuvataan ensimmäisen ja toisen temppelin rakennus ja tuho ja juutalaisten katkeamaton yhteys Jerusalemiin vuosituhansien ajan. Netanjahun rinnastus luo yhteyden nykytilanteen ja menneisyyden välillä, ja tätä hän käyttää myös oikeuttamaan poliittisen näkemyksensä Jerusalemista Israelin jakamattomana pääkaupunkina perinteisen oikeistolaisen näkemyksen mukaisesti.

Diskurssianalyysin kannalta tässä voidaan nähdä viittaus koherenssiin eli kielellisen esityksen sidosteisuuteen. Koherenssi ymmärretään lukijan tekstiin heijastamana logiikkana, jota vasten hän tulkitsee tekstin mielekkääksi. Se koostuu erilaisista kontekstuaalisista, sosiokulttuurisista ja kielellisistä yhteyksistä (Halliday & Hasan 1976). Sidosteisuuden keinot rakentavat tekstin tulkinnallista logiikkaa yhteyksien avulla Israelin eri kulttuurihistoriallisiin tekijöihin, jotka saavat kuulijassa aikaan tunteen puheen sisällön oikeutuksesta sekä siitä, että siinä mainitut asiat pitävät todella paikkansa. Puheen syvemmistä tasoista huomaa, että Netanjahu on esiintymisen ammattilainen ja harjoitellut puheiden pitämistä yli 25 vuotta (Holmes 2021).

6. Johtopäätökset

6.1 Netanjahun viesti: rauha on syntynyt

Netanjahun tapa puhua rauhasta on Abraham Accords -rauhansopimuksia julkistettaessa erilainen kuin ennen Gazan sotaa 2014, jolloin sodan uhka oli todellinen. Silloin hänen tapansa puhua rauhasta oli täynnä uhkakuvia ja pelosta käsin syntynyttä retoriikkaa. Tässä tilanteessa rauhansopimukset on saatu solmittua Israelille edullisin lopputuloksin. Puheesta huokuu Netanjahun tyytyväisyys saavutettuihin tuloksiin sekä neuvotteluosapuolten vahva suitsutus. Hän on saavuttanut päämääränsä ja tuo sen ylitsevuotavin sanoin tiettäväksi kansainväliselle yhteisölle. Netanjahu on systemaattisesti tuonut esiin puheissaan voiman olevan edellytys rauhalle, jo aivan ensimmäisestä puheestaan lähtien 10. heinäkuuta 1996 Washingtonissa, jonka tarkka lainaus kuuluu:

”In our Hebrew scriptures, which spread from Jerusalem to all mankind, there is a verse:’ God will give strength to His people; God will bless His people with peace.’ This is the original, inspired source for the truth that peace derives from strength.” (Holmes 2021)

Samaa psalmin jaetta on lainattu myös käsillä olevassa puheessa. Netanjahun kanta heijastelee Israelin ensimmäisen pääministeri David Ben-Gurionin aikaisia näkemyksiä, joiden mukaan juutalaisten ylivoimainen sotilaallinen voima olisi ainoa keino saavuttaa rauha vihamielisten arabivaltioiden kanssa. Netanjahun viesti on, että rauhansopimukset osoittavat voiman todella tuoneen sen rauhan, josta Israelin kansa on vain haaveillut kaikki nämä vuosikymmenet aina Ben-Gurionista lähtien. Ne ovat merkillepantava saavutus Israelin suhteessa arabivaltioihin, vaikka nähtäväksi jää, kuinka kauan Netanjahun uudelleenvalinnasta johtuvat kansan sisäiset kiistat jatkuvat, ja kuinka tämä umpisolmu saadaan rauhoittumaan.  Diskurssianalyyttisesta näkökulmasta puheesta voidaan löytää lisäksi ainakin intertekstuaalinen ja koherentti lähestymistapa sekä vahva retorinen argumentointi.

6.2 Rauhan merkitys Lähi-idän alueen geopolitiikalle

Abraham Accords -rauhansopimukset ovat poikineet vahvaa taloudellista yhteistyötä maiden välillä, erityisesti Arabiemiraattien ja Israelin. Maiden voimasuhteet ovat vahvistuneet ja myös Israelin kauan tavoittelema rauhansopimus Saudi-Arabian kanssa näyttää erittäin mahdolliselta. Persianlahden maiden muodostama klikki on Israelin vastaus Iranin aiheuttamaan uhkaan, ja yhteistyö tätä vastaan on molempien tahojen intresseissä. Yhdysvaltain tuella saavutetut rauhansopimukset ovat edellyttäneet suoria neuvotteluja ilman hidastavia välikäsiä, kuten YK:ta tai EU:ta, ja ne ovat olleet mahdollisia vain tässä aikaikkunassa, jossa Yhdysvaltoja on hallinnut Trumpin republikaanihallinto. Rauhansopimukset ovat merkillepantava saavutus Israelin ja arabimaiden välisissä suhteissa, mistä kertoo Netanjahun tapa puhua rauhasta käsillä olevassa puheessaan, erityisesti sen mahtipontinen ja glorifioiva sävy.

7      Lopuksi

Jatkotutkimuskohteita voisivat olla vaikkapa laajempi Netanjahun erilaisten rauhaa koskevien puheiden retoriikan systemaattinen vertailu, rauhanprosessin etenemisen seuraaminen, Israelin sisäisten voimasuhteiden tarkkailu, tapa, jolla hän puhuu Jerusalemista eri puheissaan tai rauhansopimukset solmineiden maiden välinen yhteistyö koronaviruksen ja tulevien maailmanlaajuisten uhkien suhteen. Kiinnostavaa olisi myös seurata, miten alueen geopolitiikka muuttuu, kuinka etenevät Israelin suhteet Saudi-Arabiaan ja muihin alueen suurempiin maltillisiin toimijoihin, ja minkä roolin esimerkiksi Venäjä ja Kiina saavat alueen tulevassa maailmanpoliittisessa asetelmassa. Jatkotutkimus edellyttää laajempaa perehtymistä aiheeseen ja sen laajempaa rajausta. Tutkimustietoa kertyy myös jatkuvasti lisää ajan kuluessa eteenpäin ja tapahtumien edetessä alueella. Sieltä voisi löytyä myös seuraava tutkimuskohde ja sen edellyttämä kysymys.

 

 

 

 

Lähteet:

Abraham Accords -Instituutti

https://www.aapeaceinstitute.org/story (Viitattu 1.3.2023)

Berg, Raffi. 2023. Benjamin Netanyahu, Israel’s Defiant Leader. BBC.

https://www.bbc.com/news/world-middle-east-18008697 (Viitattu 24.5.2023, 9.6.2023)

Biography.com. 2014. Famous political figures. Benjamin Netanyahu.

https://www.biography.com/political-figures/benjamin-netanyahu  (Viitattu 24.5.2023, 9.6.2023)

Caplan, Neil & Eisenberg & Zittrain, Laura. 1998. Arab-Israeli Peace: Patterns, Problems. Possibilities. Indiana University Press.

https://web-p-ebscohost-com.libproxy.helsinki.fi/ehost/ebookviewer/ebook/ZTAwMHh3d19fMjMxNzZfX0FO0?sid=6402e0d2-3fba-47ea-8834-35082fb07725@redis&vid=0&format=EB&lpid=lp_I&rid=0 (Viitattu 8.6.2023)

Cohan, Alexi. 2021. Israel leading the world in vaccination, ambassador shares tips of Massachusetts and U.S. Boston Herald, Health.

https://www.bostonherald.com/2021/03/26/israel-leading-the-world-in-vaccination-ambassador-shares-tips-for-massachusetts-and-u-s/ (Viitattu 3.3.2023)

Egel, Daniel & Efron, Shira & Robinson, Linda. 2021. Rand Corporation.

https://www.rand.org/pubs/perspectives/PEA1149-1.html (Viitattu 1.3.2023)

Hallward, Maia. 2022. Peace, Security or the Economy? Israeli Narratives about the Abraham Accords. TPQ.

http://turkishpolicy.com/article/1159/peace-security-or-the-economy-israeli-narratives-about-the-abraham-accords (Viitattu 1.6.2023)

Holmes, Oliver. 2021. Benjamin Netanjahu – the former commando who became King Bibi. The Guardian.

https://www.theguardian.com/world/2021/jun/13/benjamin-netanyahu-former-commando-who-became-king-bibi-profile (Viitattu 3.3., 9.3., 24.5.2023)

Hussein, Khalid Shakir. 2021. Legitimation Strategies in Political Discourse: The Case of the Israeli-Emirati-Bahraini Discourse (Trilateral Abraham Accords). University of Thi-Qar.

https://www.researchgate.net/publication/355904894_Legitimation_Strategies_in_Political_Discourse_The_Case_of_the_Israeli-Emirati-Bahraini_Normalization_Discourse_Trilateral_Abraham_Accords  (Viitattu 8.6.2023)

Norlen, Tova & Sinai, Tamir. 2020. Abraham Accords – Paradigm Shift or Realpolitik? George C. Marshall Center for European Studies. Security Insights.

https://www.marshallcenter.org/sites/default/files/files/2020-11/Security%20Insights%2064%20-%20Norlen%20SInai%20-%20The%20Abraham%20Accords%20-%20OCT%202020_1.pdf (Viitattu 8.6.2023)

Peleg, Ilan. 2019. Israel under Netanyahu. Domestic Politics and Foreign Policy. (ed.) Robert O. Freeman Routledge. London.

https://www.taylorfrancis.com/books/edit/10.4324/9780429342349/israel-netanyahu-robert-freedman?refId=7775c0ad-54ab-4225-8d60-64508d1ba778&context=ubx (Viitattu 8.6.2023)

Pälli, P. & Lillqvist, E. 2020. Diskurssianalyysi, julkaisussa M Luodonpää-Manni, M Hamunen, R Konstenius, M Miestamo, U Nikanne & K Sinnemäki (toim.), Kielentutkimuksen menetelmiä II. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, sivut 374 – 411. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/324366/Diskurssianalyysi.pdf?sequence=1&isAllowed=y  (Viitattu 10.2.2023)

Singer, Joel. 2021. The Abraham Accords: Normalization Agreements Signed by Israel, with the U.A.E., Bahrain, Sudan and Morocco. Cambridge University Press.

https://www.cambridge.org/core/journals/international-legal-materials/article/abraham-accords-normalization-agreements-signed-by-israel-with-the-uae-bahrain-sudan-and-morocco/4EA3A4BC1D30A3CDC18C886477AD4BDA (Viitattu 8.6.2023)

Sprinzak, Ehud. 2014. Peacemaking in Divided Society. Routledge. London.

https://www.taylorfrancis.com/chapters/edit/10.4324/9781315039640-5/israeli-right-peace-process-ehud-sprinzak (Viitattu 8.6.2023)

Trigano, Shmuel. 2021. Abraham Accords – Contrasting Reflections. Begin-Sadat Center for Strategic Studies.

https://www.jstor.org/stable/pdf/resrep29695.pdf (Viitattu 8.6.2023)

Väliverronen, Esa. Helsinki.

https://www.mv.helsinki.fi/home/valiverr/mediankuviteltuvalta.pdf (Viitattu 4.3.2023)

United Nations. 2023. The Question of Palestine. LAS Khartoum Resolution, 1. September 1967.

https://www.un.org/unispal/document/auto-insert-193039/?fbclid=IwAR1yOc6fuq4JpR2zxX-zTJXR6RPqQDneVI-rntlRL9KKcTJDrd0qNszf0sI (Viitattu 2.6.2023)

 

Kirjallisuus:

Anttonen, Veikko. 2010. Uskontotieteen maastot ja kartat. Helsinki: SKS, HansaPrint Oy, Tietolipas 232. 

Benwell, Bethan & Stokoe, Elisabeth. 2006. Discourse and Identity. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Douglas, Mary. 2000. Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi. (Suom. Hazard, Kaarina). Tampere: Vastapaino.

Galtung, Johan. 1969. Violence, Peace and Peace Research. Journal of Peace Research. [online 6 (3)], 167 – 191

Galtung Johan. 1996. Peace by Peaceful Means: Peace and Conflict, Development and Civilization. Lontoo: SAGE

Halliday, Michael & Hasan, Ruqaiya. 1976. Cohesion in English. Lontoo: Longman.

Jokinen Arja. 2006. Vakuuttavan ja suostuttelevan retoriikan analysoiminen. Teoksessa Jokinen, Juhila, Suoninen (toim.). Diskurssianalyysi liikkeessä. 125-159. Tampere: Vastapaino. 2006.

Lustick, Ian S. 1993. Jewish Fundamentalism and the Israel-Palestinian Impasse. Teoksessa Silberstein, Lawrence J. (ed.): Jewish Fundamentalism in Comparative Perspective.  New York & Lontoo: New York University Press, 104-116.

Mills, C. Wright. 2015 [1959], Sosiologinen mielikuvitus. Suom. Antti Karisto, Esa Konttinen, Pentti Takala & Hannu Uusitalo. Helsinki: Gaudeamus

Newman, David. 2011. From Bilateralism to Unilateralism – the Changing Territorial Discourses of Israel-Palestine Conflict Resolution. Teoksessa Matthews Elizabeth G. (ed.) The Israel-Palestine Conflict - Parallel Discourses. 51 -66. London & New York: Routledge, 2011.

Perelman, Chaïm. 1996: Retoriikan valtakunta. Tampere: Vastapaino 1996.

Potter, Jonathan & Wetherell, Margareth. 1987. Discourse and Social Psychology. Beyond Attitudes and Behaviour. Lontoo: SAGE

Schwartz, Dov. 1999. Uskonnollinen sionismi logiikan ja messianismin välimaastossa (hepr.). Tel Aviv: Am Oved Publishers.

Sprinzak, Ehud. 1993. The Politics, Institutions, and the Culture of Gush Emunim. Teoksessa Silberstein, Lawrence J. (ed.):  Jewish Fundamentalism in Comparative Perspective. New York & Lontoo: New York University Press, 117-147.

Sprinzak, Ehud. 1999. Brother against brother. Violence and Extremism in Israeli Politics from Altalena to the Rabin Assassination.  New York: The New Press.

 

Liitteet:

 

Liite 1: Abraham Accords -julistus Yhdysvaltain ulkoministeriön sivuilla

https://www.state.gov/the-abraham-accords/ (Viitattu 1.3.2023)

Liite 2: Netanjahun aiempi puhe ennen Gazan sotaa 2014

https://www.un.org/en/ga/69/meetings/gadebate/pdf/IL_en.pdf (Viitattu 14.6.2023)

Liite 3: Netanjahun puhe 15.9.2020

https://www.gov.il/en/departments/news/pm-netanyahu-s-speech-at-the-white-house-signing-ceremony-with-the-united-arab-emirates-and-bahrain-15-september-2020 (Viitattu 3.3.2023)

 

 

Netanjahun puheen suomennos

Hyvät naiset ja herrat!

Herra Presidentti,

Tämä päivä on historiallisesti ratkaiseva. Se ennakoi uutta rauhan koittoa. Tuhansien vuosien ajan juutalaiset ovat rukoilleet rauhaa. Vuosikymmenten ajan juutalainen valtio on rukoillut rauhaa. Ja sen vuoksi olemme tänään täynnä niin syvää kiitollisuutta. Olen kiitollinen Teille, presidentti Trump, ratkaisevasta johtajuudestanne. Olette yksiselitteisesti seissyt Israelin puolella. Olette rohkeasti kohdannut Teheranin tyrannit. Olette esittänyt realistisen vision Israelin ja palestiinalaisten välille. Olette onnistuneesti välittäneet sen historiallisen rauhan, jonka allekirjoitamme tänään, rauhan, jolla on laaja tuki Israelissa, Amerikassa, Lähi-idässä – jopa koko maailmassa.

Olen kiitollinen Yhdistyneiden Arabiemiraattien kruununprinssi Mohammed bin Zayedille sekä Teille, ulkoasiainministeri Abdullah bin Zayed. Kiitän teitä molempia viisaasta johtajuudesta sekä työskentelystänne Yhdysvaltain ja Israelin kanssa laajentaaksenne rauhankehää.

Olen kiitollinen Bahrainin kuningas Hamadille ja Teille, ulkoasiainministeri Abdullatif Al Zayani, siitä, että olette mukana tuomassa toivoa kaikille Abrahamin lapsille.

Kaikille Israelin ystäville Lähi-idässä, heille, jotka ovat kanssamme tänään, ja heille, jotka vasta huomenna liittyvät seuraamme, toivotan Aš-šalamu aleikum, Rauhantervehdyksen. Shalom!

Ja olette kuulleet presidentiltä, hän on jo asettanut jonoon yhä lisää ja lisää maita. Muutama vuosi sitten tätä oli mahdotonta kuvitella, mutta tähän on voitu päästä päättäväisyydellä ja tuoreella näkemyksellä rauhan toteutumiseen.

Hyvät naiset ja herrat!

Israelin kansa tietää hyvin sodan hinnan. Minä tiedän sodan hinnan. Haavoituin taistelussa. Taistelutoverini, erittäin hyvä ystäväni, menehtyi käsivarsilleni. Veljeni Yonin elämä päättyi, kun hän johti joukkojaan vapauttamaan panttivankeja operaatio Entebben aikaan.

Vanhempani surivat Yonin menetystä, eikä ikävä helpottanut edes heidän kuolinpäiväänsä mennessä. Ja kaikkien näiden vuosien ajan, kun olen käynyt lohduttamassa sodassa kaatuneiden ja terrorismin uhrien perheitä, olen nähnyt saman ikävän lukemattomia kertoja. Siksi olen niin valtavan liikuttunut saadessani olla täällä tänään, sillä he, jotka kantavat sodan haavoja, vaalivat rauhan siunauksia.

Tänään solmimamme rauhan siunaukset ovat valtavia. Ensinnäkin siksi, että tämä rauha laajenee lopulta koskemaan muitakin arabivaltioita. Ja viime kädessä se voi päättää arabien ja Israelin välisen konfliktin lopullisesti.

Toiseksi siksi, että kumppanuutemme suuret taloudelliset hyödyt tuntuvat koko alueellamme ja ne tavoittavat jokaisen kansalaisemme.

Ja kolmanneksi siksi, että tämä ei ole vain maiden johtajien välinen rauha, tämä on rauha kansakuntien välillä. Israelilaiset, emiraatit ja bahrainilaiset syleilevät jo toisiaan. Sijoitamme innolla kumppanuuden, vaurauden ja rauhan tulevaisuuteen. Olemme jo aloittaneet yhteistyön koronan torjumiseksi, ja olen varma, että voimme yhdessä löytää ratkaisuja moniin ongelmiin, jotka vaivaavat aluettamme ja sen reunamaita.

Niinpä huolimatta monista haasteista ja vaikeuksista, joita kohtaamme – niistä kaikista huolimatta – pysähtykäämme hetkeksi osoittamaan kunnioituksemme tätä merkittävää päivää kohtaan. Nouskaamme kaikkien poliittisten jakolinjojen yläpuolelle. Siirtäkäämme syrjään kaikki kyynisyys. Tuntekaamme tänä päivänä historian sydämenlyönnit. Sillä tänään solmimamme rauha kestää vielä pitkään pandemian jälkeenkin.

Hyvät naiset ja herrat!

Olen omistanut elämäni Israelin paikan turvaamiseen kansojen joukossa varmistaakseni yhden ja ainoan juutalaisen valtion tulevaisuuden. Saavuttaakseni tämän päämäärän teen työtä tehdäkseni Israelista voimakkaan – erittäin voimakkaan – sillä historia on opettanut meille, että vahvuus tuo turvan, vahvuus tuo liittolaisia ja viime kädessä vahvuus – ja tämän presidentti Trump on toistanut yhä uudelleen – vahvuus tuo rauhan.

Kuningas Daavid ilmaisi perustavanlaatuisen totuuden tuhansia vuosia sitten ikuisessa pääkaupungissamme Jerusalemissa. Hänen rukouksensa, joka on ikuistettu Raamattuun Psalmien kirjaan, luo kaikuja loistokkaasta menneisyydestämme ja ohjaa meitä kohti loistavaa tulevaisuutta.

Adonai oz le’amo yiten; Adonai yevarekh et-amo va-shalom. Antakoon Jumala voimaa kansalleen. Siunatkoon Jumala kansaansa rauhalla.

Herra Presidentti, arvoisat vieraat, tämä viikko on Rosh Hashana, juutalainen uusivuosi. Ja minkä siunauksen me tuommekaan uudelle vuodelle – ystävyyden, toivon ja rauhan siunauksen. Kiitos teille.

 

Puheen suomennos: Martta Ylätalo

---

[1] Ps. 29:11